Reflektoiva oppilas suomalaisessa perusopetuksen opetussuunnitelmallisessa arviointidiskurssissa

Abstract

Oppilaan itsearvioinnista on muotoutunut keskeinen osa arviointia suomalaisessa perusopetuksessa viime vuosikymmeninä, mutta oppilaalta on odotettu itsearviointia paljon tätä pidempään. Artikkelissa analysoidaan oppilaan itsearvioinnin historiaa suomalaisessa opetussuunnitelmapolitiikkadiskurssissa ja erityisesti sitä, miten itsearviointi on problematisoitunut eri tavoin ajan kuluessa. Tutkimuksessa hyödynnetään Carol Bacchin poststrukturalistiseen perinteeseen sijoittuvaa politiikkaongelmien rakentumista tarkastelevaa tutkimusstrategiaa ja analysoidaan suomalaisia oppivelvollisuuskoulun opetussuunnitelmia. Siinä missä kansakoulun aikana itsearviointi rakentui ratkaisuksi kriittisesti ajattelevan ja suhtautuvan kansalaisen kasvattamiseen, 1990-luvulta alkaen itsearviointi alkaa näyttäytyä ratkaisuna elinikäisen oppimisen problematiikkaan. Diskurssi kutsuu esiin itseään jatkuvasti arvioivan ja tavoitteiden suunnassa itseään kehittävän elinikäisen oppijan. Tulokset osoittavat, että itsearviointi on näyttäytynyt ratkaisuna erilaisiin historiallisesti muuntuviin opetussuunnitelmapolitiikkaongelmiin. Samalla tutkimus havainnollistaa, kuinka itsearviointi ei ole ainoastaan reflektiivisyyttä vaativa pedagoginen menetelmä vaan poliittisuuden piiriin kuuluva yhteiskunnallis-historiallinen käytäntö, jolla on voimaa osallistua subjektiviteettien rakentamiseen ja tuottamiseen.