”Ei enää koskaan yksin, ei enää koskaan sotaa” : eduskunnan retoriikka Suomen Nato-jäsenyydestä keväällä 2022

Abstract

Tutkielma tarkastelee eduskunnan Nato-keskustelua retoriikan näkökulmasta. Suomi jätti keväällä 2022 taakseen liittoutumattomuuspolitiikan pitkän historian päättäessään hakea Nato-jäsenyyttä. Nato-hakemusta edelsi Ukrainan hyökkäyssodan syttyminen helmikuussa 2022. Jo kolmen kuukauden kuluessa sodan syttymisestä Suomi päätti hakea Naton jäsenyyttä ja vuoden päästä keväällä 2023 Suomi hyväksyttiin Naton jäseneksi. Naton jäsenäänestystä edelsi useampi turvallisuuspoliittinen keskustelu eduskunnassa, joista pisin käytiin 16.5.2022. Tämä tutkielma analysoi kyseisen 209 puheenvuoroa sisältävän keskustelun retoriikkaa.

Puheenvuorot kategorisoitiin ensin mielipiteen kannalta kolmeen kategoriaan: puheenvuoroista 189 on jäsenhakemuksen puolesta, 19 on jäsenhakemusta vastaan ja yksi puheenvuoro ei ilmaise selvää mielipidettä. Tämän jälkeen puheenvuorot kategorisoitiin vielä teemoittain, joissa retorinen analyysi toteutettiin. Puolustuspuheenvuorojen ja vastustuspuheenvuorojen teemat sisälsivät samoja aihepiirejä, mutta toivat esille vastakkaisia näkökulmia. Tuloksissa selvisi, että aineisto hyödynsi sekä puoltavissa että vastustavissa puheenvuoroissa laajasti ethosta, pathosta ja logosta. Puolustuspuheenvuoroista löytyi kaksi näkökulmaa, joissa toisessa ylistettiin Natoa arvoyhteisönä ja toisessa se nähtiin pakollisena yksinomaan turvallisuuteen liittyvänä liittona. Natoa ylistävissä puheissa ilmeni parlamentaariselle puheelle perinteisen poliittisen puheen piirteiden sijaan ylistyspuheen piirteitä. Puolustuspuheissa käytettiin runsaasti tunteisiin ja yleiseen mielipiteeseen vetoamista. Ethokseen vedotessa puolustuspuheenvuorot korostivat kokemusauktoriteettia. Vastustuspuheet painottivat ethokseen vedotessa sen sijaan asiantuntijalausuntoja. Vastustuspuheenvuoroissa luotiin lisäksi uhkakuvaa Nato-jäsenyyden seurauksista sekä vedottiin logokseen. Puoltavat ja vastustavat puheenvuorot loivat hyvin erilaista narratiivia jäsenäänestysvalmistelun huolellisuudesta, Natosta instituutiona ja suomalaisten kannasta jäsenyyteen. Myös ulkopoliittisen tutkimuksen määrittelemät turvallisuuspoliittiset koulukunnat olivat havaittavissa puheenvuoroista: euroatlanttisuus tuli esille puolustuspuheenvuorojen tavassa puhua liittoutumisesta. Pienvaltiorealismia oli havaittavissa vastustuspuheenvuorojen uhkakuvissa, mutta myös globalistinen ajattelutapa nousee esille ihmisoikeuksia korostavissa puheenvuoroissa. Tutkimus tarjoaa katsauksen kansanedustajien näkemyksiin Nato-jäsenyydestä juuri ennen jäsenäänestystä. Tulos on hyvää jatkoa tutkimukselle Suomen Nato-retoriikasta ja sen kehityksestä.