"Hyvämielinen, mutta vähä hölmö" : minäkuvan muotoutuminen lapsella, jolle elämä on antanut erityisen ominaisuuden

Abstract

Tutkimuksessa selvitettiin, kuka on se lapsi, jolle elämä oli antanut erityisen ominaisuuden, jota muut tarkastelivat ja arvioivat. Tutkittiin millainen lapsi oli ja millaisena hän itsensä näki. Perehdyttiin siihen, miten lapsen puheessa, eleissä, kuvissa ja tekemisissä nousivat hänen omat näkemyksensä itsestään ja miten muiden ihmisten kuvaukset vaikuttivat häneen. Tutkimus toteutettiin moninäkökulmaisena ja monimenetelmällisenä laadullisena tutkimuksena. Tutkimuksessa havainnoitiin ja haastateltiin yhteensä kolmeatoista 6–12-vuotiasta lasta, joilla kaikilla oli todettu erityisen tuen tarve. Haastatteluissa ja ryhmätoiminnoissa otettiin esille minäkuvaan, lapsille tärkeisiin asioihin, toiveisiin ja unelmiin liittyviä keskustelunaiheita. Lapset muodostivat omaa minäkuvaansa suhteessa perheeseen, kavereihin, vertaisiin ja omaan osaamiseensa. Lapset pitivät itseään rakkaana perheenjäsenenä, hyvänä kaverina ja moniosaajana, joka joutui tasapainoilemaan oman kokemuksensa ja toisten ihmisten näkemysten kanssa. Huumori ja jekuttaminen toivat iloa arkeen, mutta huolta aiheutti perheelleen tuottama taakka oman erityisen ominaisuutensa vuoksi. Lapset kaipasivat elämäänsä rakastavaa perhettä, kavereita, jotka eivät jätä yksin ja hyväksymistä omana itsenään. Tutkimukseen osallistuminen tarjosi lapsille nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemuksen, jonka kautta oli mahdollista muodostaa ymmärrystä siitä lapsuuden kulttuurista, johon kuului elämää erityisen ominaisuuden kanssa. Tutkimus auttoi lapsia tutustumaan itseensä ja kannusti osallistumaan omaan elämäänsä liittyvien seikkojen esiin nostamiseen.