Jääkiekon fyysiset vaatimukset ja pelaajien fyysisten ominaisuuksien testaaminen

Abstract

Jääkiekko on 80 vuoden aikana vakiinnuttanut paikkansa suomalaisessa urheilukulttuurissa ja luonut moniportaisen sarjajärjestelmän. Jääkiekolle tunnuksenomaisia piirteitä ovat toistuvat luistelupyrähdykset ja voimakkaat kehonkontaktit, mutta varsinaisia lajitaitoja edustavat luistelu, kiekonhallinta, syöttäminen, syötön vastaanotto sekä laukominen. Intervallityyppisen luonteensa vuoksi jääkiekko kuormittaa fysiologisilta osin pääasiassa välittömien energianlähteiden varastoja. Maksimi- ja nopeusvoimaa pidetään tärkeänä yksittäisen pelaajan suorituskyvyn mittarina, aerobisen kunnon osuutta väheksymättä pitkän ottelukauden vuoksi. Luistelu kuormittaa pääasiassa alaraajan suuria lihasryhmiä, kuten etureiden quadriceps femoris -lihaksistoa sekä pakaran gluteus maximus -lihasta, jotka myös vaikuttavat voimantuottoon eniten. Stabiloivina lihaksina toimivat keskivartalon sekä pohkeen lihaksistot. Viimeaikaisten jääkiekkoaiheisten tutkimusten kohdistuminen lajinomaiseen testaukseen on merkki kuntotestauksen tärkeydestä lajin parissa. Lajinomaisia, jäällä suoritettavia testejä on suositeltu käytettävän jo kolmen vuosikymmenen ajan, sillä jään ulkopuolella suoritettujen aktiviteettien yhteys pelisuoritukseen on todettu varsin vaimeaksi. Suomen Jääkiekkoliitto on vuonna 2010 julkaissut Suomi-kiekko -testauspaketin, jonka avulla testaus suomalaisessa jääkiekossa yhtenäistyy ja pelaajien vertailu mahdollistuu. Testauspaketissa on vielä kehitettävää, mutta lajinomaisuus on pyritty huomioimaan. Pelaajien subjektiiviset näkemykset testauksesta ovat hienoisesti ristiriidassa tutkimuslinjan kanssa, sillä testien katsotaan häiritsevän normaalia harjoittelua. Testien tarkoitusperistä ja tuloksista sekä niiden tulkinnasta ei myöskään koeta saatavan tarpeeksi tietoa. Lajinomaisille testeille, joiden yhteys itse peliin näkyy mahdollisimman hyvin, olisi pelaajien puolelta kysyntää.