Jääkiekon lajianalyysi ja valmennuksen ohjelmointi

Abstract

Työn tarkoitus. Tämän työn tarkoituksena on jääkiekon lajianalyysin perusteiden kuvaaminen, sekä jääkiekkojoukkueen valmennuksen ohjelmointi ja harjoittaminen fyysiseltä, tekniseltä, psyykkiseltä ja pelitaktiselta puolelta. Työ koostuu kahdesta osiosta. Ensimmäisen osion tarkoituksena on tuoda esille lajianalyysin kannalta oleelliset asiat jääkiekon vaatimuksista. Toisessa osiossa esitetään esimerkkejä eri asiantuntijoiden näkemyksistä näiden asioiden harjoituttamiseen ja rakentamiseen. Tarkoituksena on antaa lukijalle perustietoa jääkiekosta pelinä, sekä esittää asiantuntijoiden mielipiteitä ja näkemyksiä, sekä tutkimusperäistä tietoa fyysisten, taktisten ja psyykkisten asioiden huomioon ottamisesta ja harjoituttamisesta. Lajitaidot. Lajitaitoja ovat luistelu, laukominen, syöttäminen ja kiekon hallinta. Luistelu on jääkiekon keskeisin lajitaito. Siitä voidaan valmennuksellisesti erotella ydinkohdiksi asento, potku, liuku ja palautus. Teknisesti laukominen voidaan jakaa neljään eri tyyliin, jotka ovat lyöntilaukaus, rannelaukaus, vetolaukaus ja rystylaukaus. Westerlund (2007) näkee laukaisutaidon ja maalintekotaidon harjoittamisen olevan nykypäivänä yhä enemmän ja enemmän vastustajan häirinnän alla olevaa toimintaa, mutta muistuttaa kuitenkin, että myös laukaisutekniikat tulee opetella ja hallita. Syöttäminen on tehokkain tapa edistää hyökkäyspeliä kaukalon jokaisella alueella. Joukkueen pelinopeuden kannalta sekä syöttäminen luistelusta, että syötön vastaanotto luistelusta ovat erittäin tärkeitä ominaisuuksia ajatellen pelin edistymistä. Lajiteknisesti syöttäminen sekä syötön vastaanottaminen on kahden pelaajan ominaisuuksien linkittämistä. Henkilökohtaisella tasolla pelaajan täytyy omata riittävät valmiudet syötön antamiseen sekä syötön vastaanottamiseen eri asennoista sekä vauhdeista (Varmanen, 2010). Kiekonhallinnan ydinkohdat ovat kosketus kiekkoon, käsien ja jalkojen rytmi, liikelaajuus ja pelin havainnointi (IIHCE, 2010). Käsien ja jalkojen rytmin ylläpitäminen on pelaajalle erittäin tärkeää. Benickyn (2004) tutkimuksessa pelaajat jotka pystyivät paremmin säilyttämään luistelunopeutensa kiekon kanssa, tekivät myös enemmän pisteitä NHL:ssä. Pelitaidot. Pelitaidoista voidaan erotella sekä hyökkäys- että puolustuspelitaidot. Pelaajan pelitaidolla tarkoitetaan pelaajan toimintaa pelitilanteissa eri pelitilannerooleissa. Pelitilannerooleja on neljä, ja ne on jaettu kiekolliseen ja kiekottomiin hyökkääjiin, sekä kiekollista ja kiekottomia puolustaviin puolustajiin. Pelitaidossa yhdistyy pelaajan pelikäsitys sekä lajitekniset taidot. Pelitaidoista voidaan erotella yksilön ominaisuuksiksi pelin ymmärtäminen, pelin lukeminen ja ratkaisunteko. (Westerlund, 1997) Pelitaktiikka ja pelianalyysi. Joukkueen pelitaktiikalla pyritään saamaan oman joukkueen vahvuudet esiin, sekä ehkäisemään omien heikkouksien hyväksikäyttöä. Vastaavasti pyritään löytämään vastustajan heikkoudet ja eliminoimaan vahvuudet. Joukkueen taktiikkaa ohjaa usein ennalta sovittu pelisysteemi, joka rakennetaan taktiikan tavoitteiden mukaan. Käytännössä nämä tavoitteet ovat ensisijaisesti hyökkäyspelissä maalinteko ja puolustuspelissä maalinteon estäminen. Taktiikka on käytännössä riippuvainen yksittäisen pelaajan kyvystä tehdä ratkaisuja. Toteuttaakseen joukkuepeliä yksittäiseltä pelaajalta vaaditaan ymmärrystä joukkueen pelitilannetavoitteista sekä yhteistyön periaatteista. (Westerlund, 1997) Fysiologiset vaatimukset. Jääkiekko on aineenvaihdunnallisesti ainutlaatuinen peli. Se on fyysisesti vaativaa ja vaatii hyvin harjoitetut aerobiset ja anaerobiset energiantuottojärjestelmät. Westerlundin (1985) mukaan aerobinen energiantuottomekanismi on perustan antava tekijä pelaajan toiminnoille, sekä anaerobisten energiantuottomekanismien säästämisessä ja palauduttaessa ja korvattaessa anaerobisia energiavarastoja vaihtopenkillä. Twistin (1997) mukaan hyvä aerobinen pohja sallii pelaajan työskennellä korkealla intensiteetillä pidempään viivyttämällä väsymystä. Peli sisältää paljon lähtöjä, pysähdyksiä ja maksimaalisia kiihdytyksiä pelaajan reagoidessa pelitilanteisiin. Tällaiset liikkeet aiheuttavat vaatimuksia anaerobiselle energiantuotolle. Myös räjähtävät lähdöt, taklaukset ja lyöntilaukaukset nojautuvat tähän energiantuottotapaan. Välittömät energiavarastot (kreatiinifosfaattivarastot) riittävät noin 10 sekuntiin saakka, jonka jälkeen toiminnan jatkuessa intensiivisenä, siirtyy painopiste anaerobisen glykolyysin puolelle. (Twist, 1993) Glykolyysin osuus on suurinta 30-45 sekuntia kestävissä suorituksissa, ja osittain tästä syystä myös jääkiekossa vaihdon pituus on samaa luokkaa (Twist, 1997). Westerlundin ja Summasen (2000) mukaan anaerobinen glykolyysi on yhden vaihdon pääenergianlähde, ja vastaa noin 60-70% sen energiantuotosta. Twistin (1997) mukaan alavartalon voima vaikuttaa luisteluun, ketteryyteen, taklauksiin ja kiihdytyksiin. Ylävartalon voima taas vaikuttaa taklauksiin, laukomiseen ja kiekonkäsittelyyn. Ylävartalon voimasta ja alaraajojen tehosta on hyötyä pelaajalle kaksinkamppailutilanteissa kentän eri osa-alueilla. Riittävä lihasmassa ja voima vähentävät myös loukkaantumisen riskiä pelitilanteissa. Pelaajan matkaluisteluvoima on riippuvainen jalkojen perusvoiman tasosta, kun maksimi- ja nopeusvoima sanelevat pitkälti lähtö- ja suunnanmuutosnopeuden. Taklausvoima, laukaukset ja luistelun rytmi lähtevät ylävartalosta. Pelaajan tasapaino, laukaisu ja taklausvoima lähtevät lantiosta ja keskivartalosta. (Hakkarainen, 2008) Urheilija-analyysi. Holtarin (2007) mukaan pelaajan täytyy tarkkailijan näkökulmasta olla ennen kaikkea hyvä jäällä, jotta hänet huomataan. Ollakseen jäällä hyvä ja näkyäkseen pelaajalla tulee olla riittävät tekniset taidot. Tarkkailijan näkökulmasta korostuvat erityisesti luistelu ja kiekonhallinta. Aerobista suorituskykyä kuvaava maksimaalinen hapenottokyky vaihteli NHL-joukkueen pelaajilla välillä 52-63 ml/kg/min (Montgomery, 2006). Anaerobinen teho on Quinneyn (2008) mukaan noussut vuosina 1979-2005. Wingaten 30-sekunnin testistä mitattu huipputeho viiden sekunnin ajalta osoittaa, että teho on kasvanut 80- luvun 11- 12 W/kg:sta 2000-luvulla yli 13W/kg:ssa. Tämä osaltaan todistaa, että pelaajat ja peli ovat nykypäivänä nopeampaa kuin ennen. Voiman osalta tulokset huippujoukkueissa vaihtelevat eriikäisten pelaajien osalta. Montgomeryn (2006) mukaan pelaaja varataan NHL:ään yleensä 18 -vuotiaana, ja hän jatkaa lihasmassan lisäämistä noin 25 vuoden ikäiseksi. Pelaaja kasvattaa tuona aikana lihasmassaa keskimäärin viisi kiloa ja penkkipunnerrustulos paranee noin 21 kiloa. Pelaajien keskimääräinen paino on noussut vuoden 1920 75 kg:sta vuoden 2003 92 kg:aan. Rasvaprosentti on pysynyt suhteellisen samana viimeisten 22 vuoden ajan vaihdellen 8% ja 12% välillä (Montgomery, 2006). Valmennuksen ohjelmointi. Fyysisen harjoittelun osalta pääpaino pelikauden ulkopuolella on lihasvoiman, lihasmassan, aerobisen tehon ja liikkuvuuden perustan luomisessa. Toukokuu ja kesäkuu painottuvat Twistin mukaan voiman ja aerobisen harjoittelun suuntaan, kun taas heinä- ja elokuussa painopiste siirtyy nopean ja räjähtävän voimantuoton, anaerobisten intervallien ja nopeuden ja ketteryyden puolelle (Twist,1997). Hakkaraisen (2008) mukaan pelikauden aikaisessa harjoittelussa merkittävin ongelma on jääharjoittelun ja fyysisen harjoittelun suhde. Järkevää olisikin selvittää mitä ominaisuuksia jääharjoittelu kehittää, ja harjoituttaa muita ominaisuuksia jään ulkopuolella. Myös pelit sanelevat harjoittelun suuntaa. Jääkiekon voimaharjoittelussa yleisimmin käytettyjä voimaharjoitteita ovat perinteiset olympianostot sekä erilaiset kyykyt (Ebben ym. 2004., Hakkarainen, 2008). Hakkarainen (2008) kertoo lisäksi, että harjoitteluun on tullut entistä enemmän myös yhden jalan varassa tapahtuvia voimaharjoitteita, koska luistelun potku tapahtuu pitkälti yhden jalan varassa. Voimaharjoittelua suoritetaan kauden ulkopuolella yksittäisinä pitkäkestoisina harjoituksina. Pelikauden ja jääharjoittelukauden aikana käytetään ns. yhdistelmäharjoituksia. Lähtökohtana on, että voimaharjoittelu tukisi jääharjoitusta ja saavutetut ominaisuudet pystyttäisiin säilyttämään (Hakkarainen, 2008). Anaerobisen kynnyksen kehittäminen käsittää sekä hengitys- ja verenkiertoelimistön, että jääkiekossa tarvittavien lihasten paikallisen aineenvaihdunnan parantamisen. Kestävyysharjoittelussa on ensiarvoisen tärkeää selvittää testien avulla pelaajien yksilölliset sykearvot. Kontrolloimalla harjoitusten sykearvoja, saadaan harjoittelusta yksilöllisesti tehokkainta. (Westerlund, 1989) Nopeuskestävyysharjoittelu voidaan jakaa maitohapottomaan eli alaktiseen (välittömät energianlähteet adenosiinitrifosfaatti ja kreatiinifosfaatti) ja maitohapolliseen eli laktiseen energiantuottoon (anaerobinen glykolyysi). Alaktisen energiantuoton kehittämisellä pyritään lyhytaikaisten ja maksimitehoisten lyhyiden pyrähdysten ja suoritusten mahdollisimman pitkään suorittamiseen ennen siirtymistä anaerobisen glykolyysin puolelle. Laktinen energiantuotto pystytään kehittämään huippuunsa 4-6 viikossa. Tästä syystä laktinen harjoitusjakso on syytä suorittaa vasta juuri ennen kilpailukautta. Laktisen harjoittelun tulisi vastata kuormitukseltaan lajin asettamia vaatimuksia sekä perustua pelaajan fysiologian asettamiin vaatimuksiin. Nämä harjoitukset tulisi toteuttaa pääasiassa jäällä. (Westerlund, 1989)