Jääkiekon lajianalyysi ja harjoittelun perusteet

Abstract

Huovinen, Heikki Tuomas 2009. Jääkiekon lajianalyysi ja harjoittelun perusteet. Valmennus- ja testausopin jatkokurssi, Valmentajaseminaari. Liikuntabiologian laitos, Jyväskylän yliopisto, 51 s. Tämän työn tarkoituksena oli koota tietoa jääkiekkoharjoittelun kokonaisuudesta ja jääkiekon fysiologisista vaatimuksista. Työ perustuu pääasiallisesti tieteellisiin julkaisuihin ja osin jääkiekkovalmennuksen ammattilaisten luentoihin ja henkilökohtaisiin tiedonantoihin. Jääkiekon fysiologiset vaatimukset ovat muuttuneet ajan kuluessa. Jääkiekkoilijat ovat tänä päivänä huomattavasti paremmassa fyysisessä kunnossa kuin pari vuosikymmentä sitten (Cox ym. 1995). Tiikkajan (2002b) tutkimus kuvaa tämän päivän jääkiekon fysiologisia vaatimuksia: keskimääräinen vaihdon pituus oli 40 sekuntia ja vaihtoja oli yhdessä erässä 8,6 kappaletta. Vaihdon jälkeinen palautumisjakso oli keskimäärin 2,8 minuuttia. Vaihdon aikainen keskisyke oli 85 % maksimisykkeestä ja korkein laktaattipitoisuus erätauolla puolestaan 10,9 mmol/l. (Tiikkaja 2002b.) Pelin pituus ja nopea vaihdoista palautuminen vaativat hyvää aerobista kestävyyttä. Toistuvat spurtit, suunnanmuutokset ja taklaustilanteet vaativat jääkiekkoilijalta puolestaan lihasvoimaa, tehoa sekä anaerobista kestävyyttä. (Montgomery 1988.) Oman haasteensa suorituskyvylle asettaa myös suojaavien varusteiden ja intensiivisten suoritusten aiheuttama voimakas hikoilu (Palmer & Spriet 2008). Teknisistä taidoista monipuoliset luistelutaidot eli luisteluketteryys on yksi suurimmista tekijöistä, joka erottaa huippupelaajat rivipelaajista (MacNab 1979, Twistin ja Rhodesin 1993 mukaan). Lisäksi kiekon ja mailan käsittelynopeus ja -tarkkuus ovat hyvän jääkiekkoilijan edellytyksiä (Westerlund 1997, 541). Huipputason jääkiekko vaatii valmentajalta joukkuetaktiikan suunnittelua ja pelaajalta tämän luovaa toteuttamista muuttuvissa pelitilanteissa eli yksilötaktiikkaa. Joukkuetaktiikka jakautuu hyökkäyspeliin ja puolustuspeliin, jotka puolestaan jakaantuvat pienempiin osa-alueisiin yksityiskohtaisempien pelitilanteiden ja pelipaikkaroolien mukaan (Westerlund 1997, 532). Tyypillisesti jääkiekkojoukkueen harjoitusohjelma pyrkii kehittämään pelipaikasta ja taustasta riippumatta jokaisen pelaajan lajitaitoja, nopeutta, voimaa ja kestävyyttä. Liiallinen keskittyminen yksittäisen ominaisuuden kehittämiseen laiminlyö muiden alueiden kehittämistä. (Westerlund 1997, 530.) Harjoittelun tulee olla pitkäjänteistä, jotta pysyvät hermostolliset, hormonaaliset ja energiaaineenvaihdunnalliset muutokset olisivat mahdollisia. Hankittujen ominaisuuksien ylläpitäminen vaatii myös työtä, joten myös tästä syystä harjoittelua tulee suunnitella vuosien tähtäimellä. Tämä työ pyrkii selvittämään optimaalista harjoitusohjelmaa yksilön jääkiekkotaidon (fyysisen suorituskyvyn ja teknisten taitojen kokonaisuus) kehittymisen kannalta. Tarkastelun kohteena on sekä vuosi- että viikkosuunnitelma, kuten myös fysiikka- ja jääharjoittelun toteuttaminen. Ravinto ja lepo kuuluvat optimaalisen jääkiekkoharjoittelun kokonaisuuteen (Hakkarainen 2005). Yksi tämän työn tarkoituksista oli selvittää huippujääkiekkoilijan rakentavan ja palauttavan ravitsemuksen toteuttamista harjoittelu- ja peliohjelma huomioiden, johon liittyvät myös erikoisravinteet. Erikoisravinteilla pyritään täydentämään ravinnon saantia ja optimoimaan kehitystä sekä suorituskykyä. Erikoisravinteita ovat sallitut aineenvaihdunnan kiihdyttäjät (esim. kofeiini) ja erilaiset energialisäravinteet (esim. palautusjuomat) sekä vitamiini- ja kivennäisainevalmisteet (esim. monivitamiinit). (Mero ym. 2007.)