Martinmäki, Samu 2010. Jääkiekkoilun lajianalyysi: kehittyykö A-juniorista ammattilainen? Valmennus- ja testausoppi. Valmentajaseminaari. VTEA008. Liikuntabiologian laitos, Jyväskylän yliopisto, 91 sivua.
Tämän lajianalyysin tarkoituksena on koota tietoa jääkiekkoilun fysiologiasta ja lajitaidoista sekä huippusuoritukseen vaadittavista tekijöistä. Lisäksi työ tuo esille niitä yksityiskohtia, jotka erottavat lahjakkaan A-junioripelaajan ammattilaistasosta seniori-
tasolla pelaamisen kynnyksellä. Tiedot perustuvat suurimmilta osin jääkiekkoilusta tehtyihin tutkimuksiin, kirjoihin ja julkaisuihin sekä henkilökohtaisiin tiedonantoihin.
Jääkiekolle on ominaista useat korkeaintensiteettiset pelivaihdot, joiden välissä on palautusjaksoja. Pelivaihtoon sisältyy luistelua eri nopeuksilla, nopeita suunnanmuutoksia ja toistuvia vartalokontakteja. Pelitaidot (mm. syöttäminen, laukominen ja mailankäsittely) pitää pystyä suorittamaan kovassa vauhdissa ja väsyneenä. Jääkiekossa
intervallikuo
rmitusten intensiteettiä ei ennalta tiedetä, vaan se muokkautuu pelitilanteiden mukaisesti. NHL-pelaaja pelaa keskimäärin hieman alle 16 minuuttia ottelussa, mutta toisinaan yksittäinen pelaaja saattaa pelata jopa 35 minuuttia ottelussa. Yksittäi-
sen pelivaihdon kesto on tyypillisessä jääkiekko-ottelussa 45 60 sekuntia. Vaihtojen välinen palautustauko vaihtelee kahden ja viiden minuutin välillä.
Jääkiekkoilijan kokeman aineenvaihdunnallisen kuormituksen osalta jääkiekko on ainutlaatuinen urheilulaji. Yksittäisen vaihdon intensiteetti ja kesto määrää sen, tuotetaanko energia aerobisesti vai anaerobisesti. Spurtit ja nopeat suoritukset vaativat anaerobista kapasiteettia sekä tehoa ja ottelun kesto sekä palautuminen (energiavarastojen täyttyminen) vaativat aerobista kestävyyttä. Arvion mukaan kokonaiskuormituksen vaatima energia tuotetaan pääasiassa anaerobisesti (noin 70 %, ottelun kokonaiskuormituksesta kreatiinifosfaatin osuus 10 % ja anaerobisen glykolyysin 60 %), mutta myös aerobisella energiantuotolla on huomattava rooli (noin 30 %). Pelaajan hapenkulutuksen on ottelun aikana arvioitu olevan sykemittausten mukaan keskimäärin 80 % maksimaalisesta hapenottokyvystä. Jääkiekkoilijan maksimaalinen hapenottokyky on suoralla menetelmällä mitattuna keskimäärin noin 55 60 ml/kg/min. Pelaajan syke on pelivaihtojen aikana noin 85 % maksimisykkeestä. Veren laktaattipitoisuus voi nousta erän lopussa jopa 15 mmol/l tasolle, mikä osoittaa anaerobisen glykolyysin suurta osuutta
energiantuotannossa. Näistä ainutlaatuisista fysiologisista vaatimuksista selviäminen tuottaa valmentajalle haasteita, koska pelaajan tulee pystyä säilyttämään energia- ja taitotasot koko ottelun ajan. Jääkiekko on myös nopea kontaktilaji, joka vaatii teho- ja
voimaominaisuuksia sekä ylä- että alavartalolta. Liikkuvuus edesauttaa kaikkien lajitaitojen suorittamista. Liikkuvuusharjoittelu parantaa raajojen liikelaajuuksia ja vähentää loukkaantumisia.
Jääkiekon lajitaitoihin kuuluu erityiset liikemallit luistellen, mailaa käsitellen ja vartaloa hyödyntäen. Tekniikoiden ja yhdistelmien moninaisuus sekä jatkuvasti muuttuvat pelitapahtumat johtavat vaikeasti ennustettaviin ja analysoitaviin kokonaisuuksiin.
Lajisuoritusten lopullinen toteuttaminen ja lajitaitojen taso riippuu lisäksi pelaajan fyysisistä ja psyykkisistä kyvyistä.
Luistelu on jääkiekkoilun tärkein yksittäinen lajitaito. Parhaimmat luistelijat voivat saavuttaa 8 m/s (28.8 km/h) nopeuden pelkästään neljän potkun jälkeen. Jääkiekkoilija liikkuu valtaosan vaihdon ajasta (jopa 40 %) kentällä kevyillä tai keskitason nopeuksilla
(liukuen kahdella jalalla tai luistellen). Kovan intensiteetin luistelua pelaaja käyttää vain harvoin pitääkseen yllä vauhtiaan tai ollakseen pelattavana. Pelaajan keskimääräinen luisteluvauhti on ottelun aikana 227m/min, eli 3,8 m/s (13,62 km/h).
Optimaalisella ravinnolla on suuri merkitys urheilijan terveydelle ja suorituskyvylle. Ravintovalmennuksella pyritään ravinnon laadun ja siitä saatavan hyödyn maksimointiin lajin vaatimusten mukaisesti. Urheilijan nauttiman perusravinnon lisäksi on usein välttämätöntä käyttää erikoisravintoa ravinnon laadukkuuden turvaamiseksi ja vaikutusten nopeuttamiseksi.
Jääkiekko on yksi maamme suosituimmista urheilulajeista. Jääkiekolla on harrastajia Suomessa noin 200000, joista lisenssipelaajia on noin 63000. Lajin kilpailujärjestelmä, lajiliitto ja urheilupainotteiset oppilaitokset toteuttavat pelaajalahjakkuuksien kehittä-
mistä ja kartoittamista Suomessa. Jääkiekossa pelaajien kehittämisen perusteet luodaan varhaisessa vaiheessa, jolloin edellytetään herkkyyskausien huomioonottamista paitsi lajitaitojen oppimiseen myös fyysisten ominaisuuksien pohjatason kehittämiseen.
Jääkiekkoliitto on viime aikoina painottanut taitovalmennusta. Taidon kehittämisen pääperiaatteina on monipuolinen fyysismotorinen harjoittelu, lajitekniikoiden oppiminen ennen murrosikää, opittujen taitojen harjoittaminen vaihtelevissa olosuhteissa sekä
lajitekniikoiden, taitopohjan, yleisen liikunnallisuuden ja pelitaitojen yhdistäminen oikeissa pelitilanteissa. Joukkueharjoituksissa harjoitustapahtuman ja valmennuksen
tavoitteiden tulee tukea taitavuuden yksittäisten osatekijöiden kehittymistä ja sekä taidon kehitysvaiheiden (herkkyyskaudet) hyödyntämistä.
Huipputason jääkiekkoilu vaatii monipuolisia fyysisten tekijöiden valmiuksia. Huippujääkiekkoilijan profiili voidaan määrittää keskimäärin seuraavanlaiseksi: antropometrisista ominaisuuksista huippupelaajan pituus on 184 cm, paino 88 kg, kehon
rasvaprosentti 11 ja maksimaalinen hapenottokyky 58 ml/kg/min. Huippujääkiekkoilijan 1 RM penkkipunnerrustulos on 1,3 * kehon massa (kg), 1 RM rinnalleveto on 1,4* kehon massa (kg) ja 1 RM takakyykky syvältä (reiden yläosa vaakatasossa alustan kanssa) on 2* kehon massa (kg). Alaraajojen anaerobinen suorituskyky on Wingaten 30 sekunnin testissä 11 W/kg (suhteellinen teho). Kevennyshyppytulos, joka kuvaa alaraajojen nopeusvoiman suorituskykyä, on keskimäärin 0,44 m. Luisteluaika on 30 metrin matkalla paikalta kiihdyttäen 4,00 s eli keskimääräisenä nopeutena 7,5 m/s.
Suomalainen A-junioripelaaja ei täytä kaikilta fyysisiltä ominaisuuksiltaan huipputason jääkiekkoilun vaatimuksia. Huipputason pelaajan fyysinen profiili on selkeäsi edellä suomalaisten tasoa. Selkeimmät kehitettävät osa-alueet ovat kehon voimaominaisuudet
ja aerobinen kapasiteetti. Pelaajien luistelusuorituskykyä on myös kehitettävä huomattavasti, mikä on selkeä valmennuksellinen tulevaisuuden haaste. Luistelunopeuden testaus jäällä on helposti toteutettavissa, täten luistelusuorituskyvyn kehittymistä on
mahdollista seurata tehokkaammin ja ohjata harjoittelua kehittymisen optimoimiseksi.
Työn liitteeksi on lisätty Valmennuksen ohjelmointi 10 12-vuotiailla jääkiekkoilijoilla - osio. 
...
