Mero, Antti M.J. 2009. Seiväshypyn lajianalyysi ja valmennuksen ohjelmointi.
Liikuntabiologian laitos, Jyväskylän yliopisto, 55 s.
Seiväshyppy on laji, joka vaatii monipuolisesti taitoa, nopeutta, voimaa koko vartalolta, sekä rohkeutta ja itseluottamusta. Lajisuoritus jaetaan vauhtiin, kuoppaanvienti-, ponnistus- ja törmäysvaiheeseen, heilahdus- ja taaksetulovaiheeseen sekä ojennus-, veto-, työntö- ja rimanylitysvaiheeseen. Tärkeimpiä ovat suorituksen ensimmäiset vaiheet, sillä jokainen vaihe vaikuttaa aina seuraavan vaiheen onnistumiseen. Esimerkiksi virheet kuoppaanvienti- ja ponnistusvaiheessa saattavat estää kokonaan seuraavien vaiheiden onnistumisen pilaamalla loppujen lopuksi koko suorituksen. Biomekaniikka. Huippuhyppääjät saavuttavat parhaimmillaan 9.5-10 m/s nopeuden vauhdin lopussa. Kuoppaanvienti alkaa viimeisten askeleiden aikana, jonka jälkeen ponnistus suunnataan vahvasti eteenpäin (ponnistuskulma 12-18°). Huippuhyppääjien ponnistusajat vaihtelevat 85-120 ms:n välillä. T
örmäysvaiheessa korkea lihasaktiivisuus yläkäden m. triceps brachiissa ja alhainen aktiivisuus m. biceps brachiissa mahdollistavat tehokkaimman maastalähdön. Törmäyksessä kuoppaan tuotettu vaakavoima korreloi merkitsevästi seipääseen tuotetun energian kanssa, mikä mahdollistaa korkeimmat hypyt. Fysiologia. Seiväshypyssä yksittäinen suoritus on 5-6 s. Näin lyhyessä ajassa lihakset käyttävät hyväkseen välittömiä energianlähteitä, adenosiinitrifosfaattia (ATP) ja kreatiinifosfaattia (KP). Kuten muissakin teholajeissa myös seiväshypyssä korkea nopeiden lihassolujen osuus (yli 50%) lajikeskeisissä lihaksissa on välttämätöntä, koska nopeat solut ovat tärkeitä sekä nopean voimantuoton että tehokkaamman kreatiinifosfaatin hyödyntämisen kannalta.
Valmennuksen ohjelmointi ja harjoittelu. Harjoittelu seiväshypyssä niin kuin kaikissa
muissakin lajeissa pitää pohjautua tarkkaan lajianalyysiin. Lisäksi pitää muistaa, että
harjoittelu on aina tilanne- ja yksilökohtaista. Harjoittelun ohjelmoinnin kolme
pääperiaatetta ovat nousujohteisuus, lajinomaisuus ja ärsykevaihtelu. Itse harjoittelu tulee olla monipuolista muistuttaen melko paljon moniottelujen harjoittelua. Tärkeimmät
kehitettävät ominaisuudet ovat lajitekniikka, nopeus, nopeusvoima, lajivoima ja
maksimivoima. Harjoitteluvuosi jakautuu ylimeno-, peruskunto-, kilpailuun valmistavaan
3 ja kilpailukauteen. Vuoden aikana on yleensä kaksi kilpailukautta hallikausi ja kesän kilpailukausi. Testaus. Lajisuorituksen videointi harjoituskaudella ja kilpailukaudella on tärkeää. Sen lisäksi harjoittelua tulisi seurata monta kertaa vuodessa erilaisilla ominaisuustesteillä. Tällaisia ovat nopeustestit (mm. 20m lentävällä lähdöllä seipään kanssa ja ilman), lajivoima- (paljon mm. telinevoimisteluliikkeitä), maksimivoima- (peruslevytankotestit) ja nopeusvoimatestit (vauhditon pituus, vauhditon 5-loikka, kevennyshyppy, kuulanheitot).
Ravinto. Aterioita tulisi olla 5-6 vuorokaudessa niin, että aterioiden välinen aika ei
nousisi kovin suureksi. (proteiinia 1.5-3 g/kg, hiilihydraattia 4-10 g/kg ja rasvoja 0.5-1.5 g/kg). Erikoisravinto kuten proteiini/aminohappovalmisteet, hiilihydraattivalmisteet, kreatiini mahdollistavat laadukkaimman energiansaannin. Huippu-urheilijoiden tulisi tavoitella alhaista rasvaprosenttia (3-5% miehillä ja 12-14% naisilla kehon painosta). Kilpailukauteen valmistauduttaessa painonpudotus nostaa suorituskykyä. Tämä on viisainta tehdä viikottain vähitellen 300-500 g riippuen kehon painosta. Valmennusjärjestelmä. Suomen Urheiluliiton (SUL) valmennus- ja kilpailujärjestelmän pääperiaatteet ovat seiväshypyn osalta samat kuin muissakin yleisurheilulajeissa. SUL:n toiminnan painopisteinä ovat kansainvälisen huippu-urheilumenestyksen saavuttaminen ja kotimaisen moniarvoisen lasten ja nuorten sekä aikuisyleisurheilun kehittäminen. Lahjakkaita urheilijoita valitaan kilpailunäyttöjensä perusteella erilaisiin valmennusryhmiin, jotka tähtäävät menestykseen kansainvälisissä arvokilpailuissa. Huippu-urheilua tukee myös tutkimustoiminta, joka tarjoaa arvokasta tietotaitoa valmentajille ja urheilijoille. 
...
