Käsillä oleva väitöskirja tutkii häpeän (kr. aidôs/aiskhynê) eettistä merkitystä antiikin kreikkalaisessa tragediakirjallisuudessa. Tutkimus tarkastelee, millä tavoin häpeän tunne ja häpeällisyyden teemat esiintyvät erityisesti Sofokleen ja Euripideen näytelmissä. Työn lähtökohtana on, että häpeä, joka on perinteisesti nähty negatiivisena ilmiönä, tarjoaa erinomaisen työkalun traagisen etiikan sisäisen logiikan erittelyyn. Kolmen keskeisen tekstin – Sofokleen Kuningas Oidipus ja Filoktetes sekä Euripideen Helena – analyysin pohjalta työ ehdottaa, että häpeää määrittää kolme toisiinsa kietoutuvaa aspektia: tunteen intersubjektiivinen rakenne, sen suhde esteettisiin arvostelmiin sekä sen perustava ruumiillisuus. Väitöskirjan tavoitteena on osoittaa, että häpeän tunne viittaa sellaiseen eettiseen subjektiviteettiin, jonka olemista määrittää subjektin suhde toisiin, sen asema esteettisenä objektina ja sen ruumiillinen haavoittuvaisuus.
Tutkimus ottaa osaa niin sanottujen häpeä- ja syylli
syyskulttuurien ympärillä käytyyn keskusteluun tarjoamalla uutta näkökulmaa häpeän sisäiseen logiikkaan. Sen sijaan että häpeä ymmärrettäisiin yksinkertaisesti indikaattorina kilpailuun ja henkilökohtaiseen kunniaan perustuvasta kulttuurista, häpeän yksityiskohtainen tarkastelu mahdollistaa syyllisyyden eettisen aseman kyseenalaistamisen.
Työ jakautuu kolmeen päälukuun. Ensimmäinen luku keskittyy Kuningas Oidipuksen lähilukuun ja häpeän kokemuksen intersubjektiiviseen rakenteeseen. Osiossa näytelmää luetaan vasten modernin fenomenologian piirissä esitettyjä intersubjektiivisuuden analyyseja (erityisesti Jean-Paul Sartren ja Emmanuel Levinasin) ja argumentoidaan, että sen lisäksi, että Sofokleen kuvaama häpeän kokemus rakentuu toisen katseelle paljastumisen varaan, häpeän intersubjektiivisuus näkyy myös tunteen kyvyssä levitä hahmojen välillä, tartuntataudin tavoin. Toisen pääluvun keskiössä on Filoktetes-näytelmä ja häpeän suhde arvoihin ja arviointiin. Antiikin etiikan esteettisyyttä koskevan keskustelun valossa esitetään, että antiikin häpeän kannalta keskeiset arvot (kalon ja aiskhron) toimivat esteettisten arvojen tavoin. Luku argumentoi, että häpeä (erityisesti aidôs) toimii välittäjänä, joka sitoo eettisten subjektin näihin arvoihin. Viimeiseksi työ käsittelee häpeän ja ruumiillisuuden välistä suhdetta sellaisena kuin se näyttäytyy Euripideen Helenassa sekä Giorgio Agambenin ja Sara Ahmedin häpeää koskevissa analyyseissä. Yhtäältä päättävä luku esittää, että julkisella häpäisyllä ja nöyryytyksellä on perustavia vaikutuksia uhriensa ruumiiden tasolla, ja toisaalta ruumiillinen haavoittuvaisuus on häpeän tunteen välttämätön mahdollisuusehto. Lopuksi työ ehdottaa, että häpeää määrittää aina halu tulla rakastetuksi ja halu saada huolenpitoa.
...
This dissertation explores the ethical significance of shame (Gr. aidôs/aischunê) in Ancient Greek tragedy, focusing on how this complex emotion is depicted in the works of Sophocles and Euripides. It argues that shame, traditionally viewed as a negative emotion, serves as a crucial lens for understanding the ethical frameworks of these tragedies. By analyzing key texts—Sophocles’ Oedipus Tyrannus and Philoctetes, and Euripides’ Helen—the work elucidates three interrelated dimensions of shame: its intersubjective structure, its evaluative aspects concerning beauty and ugliness, and its connection to embodiment. The study proposes that the ethical subjectivity inherent in shame is inextricably linked to the subject's relationship with others, open to the aesthetic evaluation of others, and fundamentally vulnerable in its embodied state.
Taking up the old discussion concerning shame and guilt cultures, this study puts forth a novel approach to the concept of shame culture. It proposes t
hat instead of simply taking shame as an indicator of a culture that values masculine, competitive, and egocentric ideals, a detailed study of the workings of shame can help us call into question the values and assumptions behind the ethical relevance of guilt.
Divided into three main chapters, the study begins by focusing on the intersubjective structure of shame in the Oedipus Tyrannus. Examining the play in conjunction with modern phenomenological analyses of intersubjectivity (particularly those of Jean-Paul Sartre and Emmanuel Levinas), the study argues that besides being structured around the exposure to the Other, shame is intersubjective also in the sense that it can move inter subjects, transmitting according to a model of contagion. The second part of the dissertation offers an interpretation of Philoctetes, with a focus on the evaluative aspects of shame. Building on the idea of aestheticizing ethics in antiquity, especially as developed by Michel Foucault, it proposes that the values intrinsic to shame operate in a manner analogous to aesthetic values, and that shame (especially aidôs) serves as the mediator that binds the ethical subject to these values. Third, the study addresses the relationship between shame and the body, by reading Euripides’ Helen alongside Giorgio Agamben’s and Sara Ahmed’s theories of shame. On the one hand, the study proposes that public shaming and defamation have profound effects on the bodies of their victims and, on the other, that it is precisely the bodily vulnerability of the subject that makes shame possible in the first place. The study proposes that the experience of vulnerability is also a place where self-love can emerge, and that shame is, ultimately, a desire to protect and take care of the self.
...
