The ethics of shame in ancient Greek tragedy

Käsillä oleva väitöskirja tutkii häpeän (kr. aidôs/aiskhynê) eettistä merkitystä antiikin kreikkalaisessa tragediakirjallisuudessa. Tutkimus tarkastelee, millä tavoin häpeän tunne ja häpeällisyyden teemat esiintyvät erityisesti Sofokleen ja Euripideen näytelmissä. Työn lähtökohtana on, että häpeä, joka on perinteisesti nähty negatiivisena ilmiönä, tarjoaa erinomaisen työkalun traagisen etiikan sisäisen logiikan erittelyyn. Kolmen keskeisen tekstin – Sofokleen Kuningas Oidipus ja Filoktetes sekä Euripideen Helena – analyysin pohjalta työ ehdottaa, että häpeää määrittää kolme toisiinsa kietoutuvaa aspektia: tunteen intersubjektiivinen rakenne, sen suhde esteettisiin arvostelmiin sekä sen perustava ruumiillisuus. Väitöskirjan tavoitteena on osoittaa, että häpeän tunne viittaa sellaiseen eettiseen subjektiviteettiin, jonka olemista määrittää subjektin suhde toisiin, sen asema esteettisenä objektina ja sen ruumiillinen haavoittuvaisuus. Tutkimus ottaa osaa niin sanottujen häpeä- ja syyllisyyskulttuurien ympärillä käytyyn keskusteluun tarjoamalla uutta näkökulmaa häpeän sisäiseen logiikkaan. Sen sijaan että häpeä ymmärrettäisiin yksinkertaisesti indikaattorina kilpailuun ja henkilökohtaiseen kunniaan perustuvasta kulttuurista, häpeän yksityiskohtainen tarkastelu mahdollistaa syyllisyyden eettisen aseman kyseenalaistamisen. Työ jakautuu kolmeen päälukuun. Ensimmäinen luku keskittyy Kuningas Oidipuksen lähilukuun ja häpeän kokemuksen intersubjektiiviseen rakenteeseen. Osiossa näytelmää luetaan vasten modernin fenomenologian piirissä esitettyjä intersubjektiivisuuden analyyseja (erityisesti Jean-Paul Sartren ja Emmanuel Levinasin) ja argumentoidaan, että sen lisäksi, että Sofokleen kuvaama häpeän kokemus rakentuu toisen katseelle paljastumisen varaan, häpeän intersubjektiivisuus näkyy myös tunteen kyvyssä levitä hahmojen välillä, tartuntataudin tavoin. Toisen pääluvun keskiössä on Filoktetes-näytelmä ja häpeän suhde arvoihin ja arviointiin. Antiikin etiikan esteettisyyttä koskevan keskustelun valossa esitetään, että antiikin häpeän kannalta keskeiset arvot (kalon ja aiskhron) toimivat esteettisten arvojen tavoin. Luku argumentoi, että häpeä (erityisesti aidôs) toimii välittäjänä, joka sitoo eettisten subjektin näihin arvoihin. Viimeiseksi työ käsittelee häpeän ja ruumiillisuuden välistä suhdetta sellaisena kuin se näyttäytyy Euripideen Helenassa sekä Giorgio Agambenin ja Sara Ahmedin häpeää koskevissa analyyseissä. Yhtäältä päättävä luku esittää, että julkisella häpäisyllä ja nöyryytyksellä on perustavia vaikutuksia uhriensa ruumiiden tasolla, ja toisaalta ruumiillinen haavoittuvaisuus on häpeän tunteen välttämätön mahdollisuusehto. Lopuksi työ ehdottaa, että häpeää määrittää aina halu tulla rakastetuksi ja halu saada huolenpitoa.