Lapsille aiheutuneiden väkivallan vaikutusten tunnistaminen ryhmämuotoisessa tekijäinterventiossa

Abstract

Tämän Pro gradu -tutkielman tavoitteena oli tarkastella sitä, miten isät tunnistavat väkivaltansa vaikutuksia lapsiin ja isän ja lapsen suhteeseen. Koska aiempi tutkimus aiheesta on vähäistä ja keskittynyt pääosin haastatteluihin tai kyselyihin, on tärkeää tutkia aihetta myös ryhmämuotoisen tekijäintervention kontekstissa. Tutkimuksemme perustui Jyväskylän yliopiston Psykoterapian opetus- ja tutkimusklinikan sekä kriisikeskus Mobilen yhteistyössä toteuttamaan Vaihtoehto väkivallalle -ohjelmaan. Aineistomme koostui väkivallan tekijöille kohdennettujen ryhmäistuntojen videotallenteista vuosilta 2013–2019 sekä ryhmäläisille ja näiden puolisoille toteutetuista alkuhaastatteluista ja -kyselyistä. Toteutimme tutkimuksen laadullisena tutkimuksena ja analyysimenetelmänämme käytimme sisällönanalyysiä. Havainnoimme yhteensä 17 istuntoa, ja tarkastelimme, millaisia vaikutuksia isät tunnistivat, millä tavoin vaikutukset nousivat esille keskustelussa sekä millaisia tilanteet olivat, joissa vaikutuksia ei tunnistettu. Isät tunnistivat väkivallan käyttönsä vaikutuksia sekä lapseen että isä–lapsi-suhteeseen. Vaikutuksina tunnistettiin pelkoa, vihaa ja anteeksiantamattomuutta, pahoinvointia, opittuja haitallisia toimintamalleja, luottamuspulaa, turvattomuutta ja varuillaan oloa sekä fyysisiä vaikutuksia. Vaikutukset nousivat ryhmäkeskustelussa esiin joko spontaanisti eli isän aloitteesta tai ei-spontaanisti eli terapeutin aloitteesta. Havaitsimme myös tilanteita, joissa isät eivät tunnistaneet vaikutuksia lapseen, vaikka keskustelussa tarjottiin mahdollisuus lapsen kokemuksen huomioimiselle. Tilanteissa, joissa tunnistamista ei tapahtunut, isät joko sivuuttivat vaikutukset, keskittyivät omaan kokemukseensa tai eivät tunnistaneet käyttäytymistä väkivallaksi. Vaikka isät tunnistivat väkivallan käyttönsä vaikutuksia lapseen ja isä–lapsi-suhteeseen, oli keskustelu lasten kokemuksista aineistossamme vähäistä. Voidaan pohtia, voisiko strukturoidumpi lasten roolin ja näkökulman puheeksiottaminen ryhmäinterventioissa kannustaa isiä keskustelemaan enemmän väkivallan vaikutuksista lapsiin. Tutkimus tarjosi uudenlaisia näkökulmia lasten roolin huomioinnista kliinisessä väkivaltatyössä

The aim of this Master's thesis was to examine how fathers recognize the impacts of their violence on their children and on the child–father-relationship. Since previous research on the subject is limited and has mainly focused on interviews or surveys, it is important to also investigate the topic in the context of group-based perpetrator intervention. Our research was based on the Jyväskylä Model of working with intimate partner violence. The collaborative project was implemented between the Psychotherapy Training and Research Centre of the University of Jyväskylä and the Crisis Center Mobile. Our data consisted of videotapes of group sessions targeted at perpetrators of violence from the years 2013–2019, as well as initial interviews and surveys conducted with group members and their partners. We conducted the study as qualitative research, using content analysis as our analysis method. We observed a total of 17 sessions, examining what impacts fathers recognized, how these impacts were brought up in discussions, and in what situations impacts were not recognized. Fathers recognized the impacts of their violence on both the child and the child-father relationship. Impacts identified included fear, anger and unforgiveness, distress, learned harmful behavior patterns, lack of trust, insecurity and vigilance, as well as physical impacts. The impacts were brought up in group discussions either spontaneously, initiated by the father, or non-spontaneously, initiated by the therapist. We also observed situations where fathers did not recognize impacts on the child, even though the opportunity to consider the child's experience was offered in the discussion. In situations where recognition did not occur, fathers either ignored the impacts, focused on their own experience, or did not recognize the behavior as violence. Although fathers recognized the impacts of their violence on the child and the child-father relationship, discussion of children's experiences in our data was limited. It can be considered whether a more structured approach to addressing the role and perspective of children in group interventions could encourage fathers to also discuss the impacts of violence on children. The study provided new perspectives on considering the role of children in clinical work on violence.