Modernit parantoladiskurssit : tuberkuloosipotilaiden hoito ja seuranta Paimion parantolan vuosikertomuksissa 1933–1939

Abstract

Tämä tutkielma käsittelee tuberkuloosin hoitokäytäntöjä ja potilaiden seurantaa arkkitehtitoimisto Alvar Aallon suunnittelemassa Paimion tuberkuloosiparantolassa vuosina 1933–1939. Tutkielman lähtökohtana on ollut selvittää, miten potilaiden hoito ja seuranta käytännössä toteutettiin parantolan alkuvuosina, sekä yhdistää tätä näkökulmaa parantolarakentamisen historiaan ja Paimion parantolan suunnitteluperiaatteisiin. Parantolat olivat 1900-luvun alkupuoliskon kansanterveydellinen reaktio tuberkuloosiepidemiaan, jonka lääketieteellinen ymmärrys kehittyi ajanjaksolla harppauksin. Hoidoltaan ja arkkitehtuurifilosofialtaan Paimion parantola liittyy kiinteästi tähän kehityskulkuun. Tutkielman pääasiallisena lähteenä toimivat Paimion parantolan vuosikertomukset ja aikalaiskirjallisuus. Vuosikertomuksiin on koottu potilaista tilastollista tietoa, jota hyödyntäen pystytään todistamaan tiettyjen kirjallisuudesta esiin nousevien ilmiöiden olemassaolo. Tilastollisen tiedon perusteella voidaan selkeästi osoittaa, millaisia potilaita parantolassa on hoidettu, millaisia hoitokeinoja on hyödynnetty ja miten hoidon tuloksia on seurattu. Tilastoanalyysin lisäksi aineistoa tutkitaan diskurssianalyyttisellä menetelmällä sekä hyödynnetään laajasti parantoloita koskevaa tutkimusta, aikalaiskirjallisuutta ja visuaalista aineistoa. Näiden avulla muodostetaan kokonaiskuva tuberkuloosin hoitokäytännöistä Paimion parantolassa tutkimusajankohtana. Paimion parantolassa 1930-luvulla tarjottu hoito edustaa aikakautensa tyypillistä ”hygieenisdieetillistä” parantolahoitoa, joka koostui levon, ravinnon ja hoidollisten aktiviteettien tasapainosta. Myös kirurgisia hoitoja toteutettiin, mutta näiden rooli ajanjaksolla oli vähäinen, joskin kasvava. Lisäksi hoidossa omaleimaista oli sääntöjen ja rutiinien korostettu merkitys.

This thesis examines the treatment practices and patient monitoring at the Paimio Tuberculosis Sanatorium, designed by the architectural firm Alvar Aalto, during the years 1933–1939. The primary aim of this study is to investigate how patient care and monitoring were practically implemented in the early years of the sanatorium and to relate these aspects to the history of wider sanatorium construction and the design principles of the Paimio Sanatorium. Sanatoriums were a public health response in the first half of the 20th century to the tuberculosis epidemic. Medical research of tuberculosis took significant steps forward during this same period. Both in its treatment approach and architectural philosophy, the Paimio Sanatorium is closely linked to these historical developments. The main sources for this thesis are the annual reports of the Paimio Sanatorium and contemporary literature. The annual reports compile statistical data on patients, which can be used to verify the existence of certain phenomena highlighted in the literature. The statistical data clearly show the types of patients treated at the sanatorium, the treatment methods utilized, and how treatment outcomes were monitored. In addition to statistical analysis, the material is examined using the method of discourse analysis. Extensive research on sanatoriums, contemporary literature, and visual materials are utilized for context. These sources together form a comprehensive picture of tuberculosis treatment practices at the Paimio Sanatorium during the research period. The care provided at the Paimio Sanatorium in the 1930s represents the typical "hygienic-dietetic" sanatorium treatment of the time, consisting of a balance of rest, nutrition, and therapeutic activities. Although surgical treatments were also carried out, their role during this period was minor but growing. Furthermore, the treatment was characterized by the emphasized importance of rules and routines.