Tarkkailla, ei rangaista? : turvalliset pistotilat kaupunginvaltuutettujen ja sosiaalityön asialistalla

Abstract

Tutkimuksessa on tarkasteltu huumeiden käyttöhuoneista käytyä poliittista keskustelua. Tutkimuksen tavoitteena oli tehdä analyysi keskustelussa muodostuneista diskursseista. Tarkempana tutkimustehtävänä oli selvittää, millaisia riskejä ja mahdollisuuksia huumeiden käyttöhuoneisiin liitetään diskursseissa ja muodostaa tulkinta siitä, miten huumeiden käytön ja käyttäjien kontrolli ja hallinta liittyvät niihin. Tavoitteena oli selvittää, millainen rooli sosiaalityölle muodostuu diskursseissa ja kuinka diskursseissa ilmenevät arvot ja ideologiat suhteutuvat sosiaalityön arvoperustaan. Tutkimus on taustoitettu läpileikkauksella Suomen huumehistoriaan, joka muodostaa laajemman yhteiskunnallisen kontekstin tilanteiselle keskustelulle. Teoreettinen viitekehys kietoutuu riskin, yksilöllistymisen ja hallinnallisuuden käsitteiden ympärille painottuen riskien yksilöllistymiseen sekä biovallan ja biopolitiikan keinoihin hallita riskejä sekä yksilö- että väestötasolla. Aineistona on Helsingin kaupunginvaltuustossa 7.11.2018 käyty keskustelu, jossa tavoitteena oli päättää, pitäisikö Helsingin kaupungin selvittää mahdollisuutta avata valvottuja, turvallisia pistotiloja huumeidenkäyttäjille. Aineiston osana on käytetty päätöksentekoa varten pyydettyjä asiantuntijalausuntoja. Analyysissä on sovellettu Fairclough’n & Fairclough’n (2012) poliittisen diskurssianalyysin menetelmää, jossa tarkastelun kohteena ovat esitetyt olosuhde-, tavoite-, arvo- sekä keino-tavoitepremissit. Menetelmää soveltamalla keskustelusta muodostui viisi diskurssia; juridinen-, priorisointi-, turvallisuus-, kansanterveys- ja inhimillisyysdiskurssi. Diskursiivista kamppailua käytiin huumeongelman hallinnasta ja asiantuntijuudesta. Turvallisten pistotilojen kannattajat vetosivat huumeiden käyttäjien oikeuksiin; oikeutena terveyteen, turvallisuuteen ja ihmisarvoiseen elämään sekä yhteiskunnan vastuuseen tukea ja auttaa heikossa asemassa ja vaikeassa elämäntilanteessa olevia. Turvallisten pistotilojen vastustajat näkivät ne lain vastaisina, riskinä lähiyhteisöjen turvallisuudelle sekä huumeiden käytön lisääntymiselle. Käytöstä aiheutuvien riskien yksilöllistyminen näkyi tavoitteina subjektivoida käyttäjiä ohjaamisen ja itseymmärryttämisen menetelmin pistotiloissa. Pistotilojen vastustajat olettivat käyttäjien motivoituvan kuntoutukseen rikosoikeudellisin keinoin, sanktioiden välttämiseksi. Hallinnan menetelmät liittyivät erityisesti siihen, miten huumeidenkäyttäjiä identifioitiin. Vaikka sosiaalityön rooli ei keskustelussa määrittynyt, vastaavat inhimillisyysdiskurssissa esitetyt arvot sosiaalialan arvoperustaa.