Critical madness : representations of mental illness in the music video

Abstract

Mediarepresentaatiot vaikuttavat käsityksiin mielenterveysongelmista ja niitä kokevista henkilöistä. Vaikka mielenterveysongelmien kuvaukset mediassa ovat etenkin kolmen viime vuosikymmenen aikana muuttuneet realistisemmiksi ja positiivisemmiksi, on visuaalisen mediakulttuurin saralla edelleen taipumusta toisintaa stigmatisoivia representaatioita. Median genreistä musiikkivideoiden on aiemmissa tutkimuksissa todettu sisältävän yhtäältä sosiaalisesti ongelmallisia ja stereotyyppisiä kuvauksia esimerkiksi sukupuolesta tai päihteiden käytöstä mutta toisaalta myös progressiivisia representaatioita ja avointakin yhteiskuntakritiikkiä.

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella mielenterveysongelmien esittämistä sekä aiheeseen liittyviä diskursseja brittiläisen Bring Me the Horizon -yhtyeen musiikkivideossa Drown. Tutkimuksessa pyrittiin selvittämään, kuinka mielenterveysongelmien representaatiot ja diskurssit rakentuvat musiikkivideossa semioottisten resurssien käytön kautta. YouTubessa saatavilla oleva video analysoitiin multimodaalisen kriittisen diskurssianalyysin lähtökohdista hyödyntäen van Leeuwenin (2005) sekä Kressin ja van Leeuwenin (2001) sosiosemiotiikan ja diskurssianalyysin teorioita. Tutkimus keskittyi musiikkivideon visuaaliseen sisältöön, joten lisäksi käytettiin Kressin ja van Leeuwenin (2006) kuva-analyysimetodia.

Tutkimuksessa selvisi, että aiempaan mielenterveyden mediakuvauksia koskevaan kirjallisuuteen verraten Drownin roolihenkilöillä sekä yhtyeen jäsenillä ilmeneviä mielenterveysongelmia kuvataan stereotyyppisen hulluuden kuvaston mukaisesti. Mielenterveyden ja sen ongelmien teemoja käsitellään videossa yhtyeen ja tätä katsovan yleisön välille semioottisin resurssein rakentuvien vastakohtaisuuksien ja yhtäläisyyksien kautta. 2010-luvun rock-yhtyeelle tyylillisesti epätavallisten semioottisten resurssien käytön myötä videoon kuitenkin syntyy itsereflektiivisyys, jonka avulla kritisoidaan paitsi mainittuja stereotypioita myös diskurssia ulospäin näkyvistä mielenterveysongelmista näkymättömiä varteenotettavampina. Tutkimus osoittaa, että stereotyyppisiä ja stigmatisoivia mielenterveysongelmien esitystapoja voidaan käyttää tiedostaen aihetta koskevan moniulotteisen yhteiskunnallisen kritiikin välineinä.