Leikin suhde kitaransoiton motivaatioon 6–9-vuotiailla

Abstract

Tutkielmani keskittyy kitaransoiton alkeisopetukseen alakoululaisille lapsille yksilö-opetuksessa, keskiössä on motivaatio ja leikki. Leikin ja motivaation suhde toisiinsa on teoriassa ilmeinen. Selvitän, millä tavoin neljä suomalaista kitaransoiton opettajaa ottavat leikin ja oppilaan iän huomioon opetuksessaan alakouluikäisille lapsille ja miten opettajat motivoivat lasta. Teoreettisena viitekehyksenä ovat motivaatio, leikki ja lapsen kehitys. Toteutin aineistonkeruun 2016-18 puolistrukturoituina teemahaastatteluina opettajille (N=4), jotka opettavat taiteen perusopetusta tarjoavassa oppilaitoksessa sekä täydentävillä sähköpostihaastatteluilla ja havainnoimalla. Olen hyödyntänyt tutkimuksessani myös omaa asemaani kansalaisopiston kitaransoiton opettajana. Havaintoni alakouluikäisten oppimisesta tuovat yhden näkökulman tutkielman aiheen käsittelyyn. Tutkielmani pääkysymykset ovat: Mikä motivoi 6–9-vuotiaita lapsia kitaransoittoharrastuksessa? Miten opettaja voi motivoida oppilasta? Miten leikki on sisällytetty kitaransoiton opetukseen alakouluikäisillä lapsille? Millä tavoin lasten soiton motivaatio on kytköksissä leikkimiseen? Näiden lisäksi olen selvittänyt, miten opettajat huomioivat oppilaan iän opetuksessaan. Lapsia motivoivat onnistumiset, oman oppimisen huomaaminen, yhteissoitto sekä erityisesti kavereilta saatu positiivinen palaute. Tutut laulut ovat lapsille mielekästä oppimismateriaalia. Tulosten perusteella kitaransoiton opettajat pitävät leikkiä kitaransoiton opetukseen kuuluvana tekijänä. Leikki kuitenkin koetaan alueeksi, jota ei haluta suuremmin pedagogisoida. Vain yksi opettaja oli suunnitellut opetuksen lomaan pelejä ja leikkejä. Muut kolme opettajaa pitivät leikkiä enemmänkin spontaanina. Keskeinen tulos on se, että opettajien opetustyyli on oppilaslähtöinen. Ikä nähtiin toissijaisena kysymyksenä opetusta laadittaessa verrattuna esimerkiksi oppilaan persoonaan ja taitotasoon.