Tässä opinnäytteessä tutkin vasta-alkajien musiikillista improvisaatiota. Tarkoituksenani oli selvittää kuinka vastaalkaja kitaristit ilman aiempaa kokemusta lähestyvät musiikillista improvisaatiota. Lähdin tutkimaan aihetta kitaratunneilla järjestämieni käytännön improvisaatiotehtävien kautta.
Tutkimukseen osallistui seitsemän kitaraoppilastani, joista kuusi oli 7–13-vuotiaita ja yksi 35-vuotias. Aineistona työssäni käytin 57 videoitua improvisaatiotehtävää; viideltä oppilaalta jokaiselta yhdeksää ja kahdelta kuutta. Improvisaatiotehtävät oli jaettu kolmeen vaiheeseen: 1. kolmen miellyttävän sävelen vapaaseen etsintään sekä 2. vuorotellen ja 3. yksin improvisointiin näillä valituilla sävelillä. Keräsin aineiston käyttäen osallistuvaa
havainnointia. Tutkimukseni oli luonteeltaan eksploratiivinen ja tutkin videoitua aineistoa käyttäen aineistolähtöistä
sekä hieman teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Teoreettinen viitekehykseni nojasi pitkälti kehityspsykologian näkökulmaan improvisa
atiosta, ottaen lisäksi huomioon improvisaation kulttuurisen ja rakentuneen luonteen.
Tarkastelin aineistoani sekä kehityspsykologiselta, että ikään pohjautumattomalla aineistolähtöisemmällä tavalla. Ensin vertasin improvisaatioista esille nousseita musiikillisia piirteitä ikäkausien pohjalta musiikilliskehityspsykologiseen
taustakirjallisuuteen. Tulokseni olivat tältä osin paljolti ristiriidassa teoriataustan kanssa. Musiikillisten piirteiden esiintymisiät olivat useimmin jäljessä taustakirjallisuuden ikäkausia. Tämän jälkeen tyypittelin avoimemmin oppilaiden improvisaatiokertoja niissä ilmenevien musiikillisten, mutta myös muiden
ulkoisten piirteiden, kuten eleiden ja käytöksen perusteella. Aineistosta nousi seitsemän useista eri piirteistä ja alatyypeistä koostuvaa improvisaation päätyyppiä: Positiivinen, Negatiivinen, Keskittynyt, Rytmiorientoitunut, Konsonoiva, Dissonoiva ja Sisäänpäinkääntynyt. Näistä tyypit Rytmiorientoitunut, Konsonoiva ja Dissonoiva
muodostuivat musiikillisten piirteiden perusteella, kun loput taas olivat riippuvaisia muista kuin musiikillisista piirteistä. Oppilaat saattoivat kuulua eri päätyyppeihin eri improvisaatiokerroillaan ja useampaan päätyyppiin yhdellä improvisaatiokerralla. Improvisaatiokertoja tarkastellessa kaksi yleisintä tyyppiä olivat Keskittynyt ja
Rytmiorientoitunut. Oppilasmäärien perusteella tarkasteltuna suurimmat tyypit olivat Konsonoiva viidellä, Dissonoiva neljällä ja Positiivinen, Keskittynyt sekä Rytmiorientoitunut kolmella oppilaalla. Tyypittelyn perusteella suurimman osan ajasta oppilaat olivat selkeästi kiinnostuneita improvisaatiosta keskittyen soittoonsa, seuraten
minun soittoani tarkkaavaisesti ja suhtautuen tehtäviin positiivisesti. Improvisaatioiden musiikilliset piirteet vaihtelivat oppilaiden välillä paljon aina hyvästä synkronisaatiosta ja toistuvien melodisten kuvioiden soittamisesta sattumanvaraiseen kokeilemiseen. Esille merkittävänä havaintona nousi esiintyneiden musiikillisten piirteiden
vähäiset yhtäläisyydet aiempaan tutkimukseen niiden esiintymisikää tarkastellessa.
Analyysin pohjalta ehdotan, että tässä tutkimuksessa esitelty improvisaation avoimempi tyypittely voisi olla hyvä tapa lähestyä vasta-alkajien improvisaatiota kehityspsykologisen näkökulman rinnalla. Oma ikään pohjautumaton improvisaation tyypittelyni voisi avata uusia ideoita jatkotutkimusta ajatellen, sekä mahdollistaa pedagogisia sovellutuksia vasta-alkajien ja mahdollisesti myös edistyneempien oppilaiden musiikin opetuksessa.
...
