Taideaineiden merkitys nuorten identiteetin kehittymisessä

Abstract

Syksyllä 2016 käyttöön otettu uusi perusopetuksen opetussuunnit elma korostaa monitaiteisuutta ja luovia työtapoja. Erilaiset taiteelliset ilmaisukeinot, esimerkiksi draamatoiminta, edistävät ”oppilaiden kasvua itsensä tunteviksi, itsetunnoltaan terveiksi ja luoviksi ihmisiksi.” Tämän nähdään mahdollistavan monipuolista itseilmaisua ja vuorovaikut usta erilaisissa ryhmissä, erilaisten ihmisten kanssa. ”Tutkiva ja ongelmalähtöinen työskentely, leikki, mielikuvituksen käyttö ja taiteellinen toiminta edistävät käsitteellistä ja menetelmällistä osaamista, kriittistä ja luovaa ajattelua sekä taitoa soveltaa osaamista.” (Opetushallitus 2014, 30.) Opetussuunnitelmauudistuksille on perusteita työelämän murroksessa. Vuoden 2015 lopussa Helsingin Sanomien uutispäällikkö Jussi Pullinen kuvaili kolumnissaan (29.12.2015), miten työelämään on tullut mukaan aiemmin lapsellisina pidetyt leikki ja luovuus, joilla etsitään ratkaisuja erilaisiin ongelmatilanteisiin. Nyt näitä luovia taitoja harjoitetaan jo peruskoulun alaluokilta asti, mikä kuulostaa ensi alkuun varsin hyvältä ja virikkeiseltä tavalta oppimisen näkökulmasta. Mutta mitä jää rivien väliin? Mikä oikeastaan on taiteen asema uudessa opetussuunnitelmassa; sekä peruskoulun yläluokilla että nuorten elämässä? Tämä puheenvuoro käsittelee taiteen tekemisen merkitystä nuorten arjessa. Se pohjaa Marjo Rissasen tuoreeseen kasvatustieteen väitöskirjaan Taitamisen tiede – Tietämisen taide. Taidon oppimisen arkkitehtuuri , kokemuksiini sanataiteen opettajana taiteen perusopetuksen piirissä sekä luovien sarjakuvatyöpajojen ohjaajana ESR-rahoitteisessa Näkymättömät – nuorten digitarinat - hankkeessa (2015–2018). Puheenvuoroni perustuu ajatukseen, että nuorten identiteettityöskentelylle tärkeä taide ja taideaineet alkavat saada välinearvon aseman nykypedagogiikassa ja ehdotan, että taide- ja taitoaineiden numeroarvioinnista tulisi luopua kokona an.