Nuorten aikuisten tyypin 1 diabeetikoiden diabetes-spesifi elämänlaatu ja liikunta

Abstract

Tyypin 1 diabeetikoiden määrä kasvaa kansallisesti sekä kansainvälisesti. Sairauteen liittyy kysymyksiä varsinkin hoidon jatkuvaan ylläpitoon liittyen ja diabeetikoiden elämänlaadun on todettu olevan huonompaa verrattuna verrokkiväestöön. Liikunta aiheuttaa myös oman erityispiirteensä hoidon toimivuuteen. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli sekä kvantitatiivisesti, että kvalitatiivisesti selvittää sairaus-spesifiä elämänlaatua tyypin 1 diabeetikoiden osalta. Lisäksi tarkoituksena oli verrata fyysisen aktiivisuuden tasoa elämänlaatumittareihin sekä hoitotasapainoon.

Tähän tutkimukseen kehitettiin kyselylomake ja aineisto (N=99; mediaani-ikä 22 v; 60.6% naisia) kerättiin yhteistyössä diabeteshoitajien kanssa Mikkelin ja Keski-Suomen keskussairaaloiden diabetespoliklinikan vastaanotoilla keväällä 2015. Kyselylomake koostui kolmesta osasta: taustatekijät, elämänlaatu ja liikunta. Elämänlaatua mitattiin suomennetulla modifioidulla DDS-17 (Diabetes Distress Scale)-mittarilla ja liikuntaa kysyttiin terveysliikuntasuositusten näkökulmasta yhdellä THL:n Terveys 2011-tutkimuksessakin käytetyllä kysymyssarjalla.

Elämänlaatu kuusiportaisella asteikoilla kokonaisuudessaan oli hyvä (med 2.2). Elämänlaatumittari voitiin jakaa neljään eri osa-alueeseen: hoitoväsymykseen, emotionaaliseen taakkaan, hoitohenkilökunnan osaamattomuuteen sekä läheisten ymmärtämättömyyteen. Kuitenkin elämänlaatumittarin kahdella eri osa-alueella arvosanan ≥ 3 (kuormittuneisuus huomioitava) antaneita oli hoitoväsymyksen (38.8%) ja emotionaalisen taakan (32.3%) osalta huomattavasti. Liikunta-aktiivisuudella ei ollut tässä aineistossa vaikutusta elämänlaatumittariin kokonaisuudessaan, eikä yhteenkään sen osa-alueeseen (p>0.05). Lisäksi hoitotasapainon mittarina käytetty pitkäaikaisverensokeri ei korreloinut liikunta-aktiivisuuden kanssa (r=-0.03; p>0.05) lainkaan, eikä liikuntaryhmien välillä ollut (p=0.80) eroa hoitotasapainon suhteen. Kaikkein kontrolloivimmiksi tekijöiksi diabeetikon elämässä nousivat ajankäyttö ja suunnitelmallisuus sekä sairauden aiheuttamat rajoitukset.

Nuorten aikuisten tyypin 1 diabeetikoiden sairaus-spesifi elämänlaatu oli hyvällä tasolla, mutta osa-alueittain hoitoväsymys ja emotionaalinen taakka nousivat merkittäviksi kuormitustekijöiksi. Liikunnalla ei ollut vaikutusta hoitotasapainoon tai elämänlaatuun. Saadusta tuloksesta huolimatta liikunnan yleisten positiivisten terveysvaikutusten takia sen harrastamista ei voi suositella lopetettavan, mutta sen merkitystä diabeteksen hoidossa voidaan pohtia tarkemmin yksilökohtaisesti.

Studies have shown that type 1 diabetes is a growing condition both nationally and internationally. Constant self-care of type 1 diabetes contains several specific characteristics and it has been shown that the quality of life is lower amongst the people with the condition when compared to healthy population. Physical activity (PA) also brings its own factor to the equation. The main purpose of this study was to investigate (1) the diabetes dependent quality of life (DDQoL) of type 1 diabetics and (2) compare it to PA and also (3) investigate the relation between PA and glycemic control.

A specific questionnaire was created for this study and the data (N=99; MED age 22 years; 60.6% women) was collected by co-operating with two diabetes nurses from Keski-Suomi and Mikkeli central hospitals. The questionnaire was carried out in outpatient clinics of diabetes during spring 2015. There were three different sections in the questionnaire: background statics, quality of life and physical activity. The diabetes dependent quality of life was measured with modified DDS-17 (Diabetes Disstress Scale) which was translated into Finnish and pre-tested before the actual study. Measurement of the physical activity was based on one of the physical activity guidelines questionnaire conducted by THL (National institute for health and welfare).

Based on the questionnaire the DDQoL was generally in good level (range 1-6; MED 2.2). A mean item score of 3 or higher (moderate distress) was considered as a level of distress worthy of clinical attention. There were four subscales in DDQoL: emotional burden, regimen-related distress, physician-related distress and diabetes-related interpersonal distress. Though the DDQoL altogether was good there were two subscales, emotional burden (32.3%) and regimen-related distress (38.8%), where the percentage of people having scores over three was considerable. Relation between physical activity and DDQoL or any of its subscales was not found (p>0.05). Also there was no correlation between glycemic control and physical activity (r=-0.03; p>0.05) and there were no significant differences between three physical activity groups (p=0.80) regarding the glygemic control.

Altogether the diabetes dependent quality of life was at a good level but emotional burden and regimen-related distress were considerable. There were no shown relation between physical activity and DDQoL or glycemic control. Despite the results, recommendation of physical activity can not be questioned because of its general positive health benefits. The meaning of PA in managing diabetes should be discussed in an individual level.