Nuorten aikuisten tyypin 1 diabeetikoiden diabetes-spesifi elämänlaatu ja liikunta

Tyypin 1 diabeetikoiden määrä kasvaa kansallisesti sekä kansainvälisesti. Sairauteen liittyy kysymyksiä varsinkin hoidon jatkuvaan ylläpitoon liittyen ja diabeetikoiden elämänlaadun on todettu olevan huonompaa verrattuna verrokkiväestöön. Liikunta aiheuttaa myös oman erityispiirteensä hoidon toimivuuteen. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli sekä kvantitatiivisesti, että kvalitatiivisesti selvittää sairaus-spesifiä elämänlaatua tyypin 1 diabeetikoiden osalta. Lisäksi tarkoituksena oli verrata fyysisen aktiivisuuden tasoa elämänlaatumittareihin sekä hoitotasapainoon. Tähän tutkimukseen kehitettiin kyselylomake ja aineisto (N=99; mediaani-ikä 22 v; 60.6% naisia) kerättiin yhteistyössä diabeteshoitajien kanssa Mikkelin ja Keski-Suomen keskussairaaloiden diabetespoliklinikan vastaanotoilla keväällä 2015. Kyselylomake koostui kolmesta osasta: taustatekijät, elämänlaatu ja liikunta. Elämänlaatua mitattiin suomennetulla modifioidulla DDS-17 (Diabetes Distress Scale)-mittarilla ja liikuntaa kysyttiin terveysliikuntasuositusten näkökulmasta yhdellä THL:n Terveys 2011-tutkimuksessakin käytetyllä kysymyssarjalla. Elämänlaatu kuusiportaisella asteikoilla kokonaisuudessaan oli hyvä (med 2.2). Elämänlaatumittari voitiin jakaa neljään eri osa-alueeseen: hoitoväsymykseen, emotionaaliseen taakkaan, hoitohenkilökunnan osaamattomuuteen sekä läheisten ymmärtämättömyyteen. Kuitenkin elämänlaatumittarin kahdella eri osa-alueella arvosanan ≥ 3 (kuormittuneisuus huomioitava) antaneita oli hoitoväsymyksen (38.8%) ja emotionaalisen taakan (32.3%) osalta huomattavasti. Liikunta-aktiivisuudella ei ollut tässä aineistossa vaikutusta elämänlaatumittariin kokonaisuudessaan, eikä yhteenkään sen osa-alueeseen (p>0.05). Lisäksi hoitotasapainon mittarina käytetty pitkäaikaisverensokeri ei korreloinut liikunta-aktiivisuuden kanssa (r=-0.03; p>0.05) lainkaan, eikä liikuntaryhmien välillä ollut (p=0.80) eroa hoitotasapainon suhteen. Kaikkein kontrolloivimmiksi tekijöiksi diabeetikon elämässä nousivat ajankäyttö ja suunnitelmallisuus sekä sairauden aiheuttamat rajoitukset. Nuorten aikuisten tyypin 1 diabeetikoiden sairaus-spesifi elämänlaatu oli hyvällä tasolla, mutta osa-alueittain hoitoväsymys ja emotionaalinen taakka nousivat merkittäviksi kuormitustekijöiksi. Liikunnalla ei ollut vaikutusta hoitotasapainoon tai elämänlaatuun. Saadusta tuloksesta huolimatta liikunnan yleisten positiivisten terveysvaikutusten takia sen harrastamista ei voi suositella lopetettavan, mutta sen merkitystä diabeteksen hoidossa voidaan pohtia tarkemmin yksilökohtaisesti.