Parantajat ja tieteentekijät : piirilääkärit Ruotsin valtakunnassa 1700-luvun lopulta 1800-luvun alkuun

Abstract

Piirilääkärilaitoksen perustaminen oli eräs niistä Ruotsin valtakunnan valtiojohtoisista toimenpiteistä, joilla pyrittiin kohentamaan sotien ja kulkutautien seurauksena harventuneen väestön terveydentilaa. Sen myötä valtakuntaan asetettiin ensimmäiset yliopistokoulutetut alueelliset lääkärit. Piirilääkäreillä oli etuoikeus virkansa harjoittamiseen, ja he olivat velvollisia raportoimaan toiminnastaan lääkintäkollegio Collegium Medicumille.

Tässä tutkimuksessa selvitetään piirilääkäreiden ammatillista toimenkuvaa ja heidän tapaansa käsittää sairaudet ja hoitaa niitä. Lähteinä ovat piirilääkäreiden laatimat vuosikertomukset Collegium Medicumille vuodesta 1769 vuoteen 1809. Vuosikertomukset ovat raportteja piirilääkäreiden virkavelvollisuuksista, etupäässä heidän hoitamistaan potilaista ja toimenpiteistä kulkutautiepidemioiden hillitsemiseksi. Piirilääkärin viran luonnetta, merkitystä ja mahdollisia haasteita käsitellään professionäkökulmasta. Sairauskäsityksiä selitetään laadullisen analyysin ja hermeneuttisen menetelmän keinoin, ja niitä tukevat lääkäreiden käyttämän kielen, erityisesti sairauksien nimien ja lääketieteen käsitteiden analyysi diskurssitasolla.

Piirilääkäreiden tärkein tehtävä oli sairaiden hoitaminen, ja vaikka heidän potilasmääränsä olivat rajallisia suurien toiminta-alueiden vuoksi, he tarjosivat kansalle yhden hoitovaihtoehdon kansanparannuksen rinnalle. Kyse oli myös kilpailusta ja vastakkainasettelusta epävirallisten parantajien kanssa, mutta lääkärit saattoivat hyväksyä heidän toimintatapansa, jos katsoivat ne asianmukaisiksi. Rahvaan ennakkoluulot lääkäreitä kohtaan kuitenkin rajasivat potilaat enimmäkseen säätyläisiin. Viranhoito oli pääosin sujuvaa, vaikka muutamat lääkärit valittivatkin vaivalloisista virkamatkoista ja palkan riittämättömyydestä kuluihin nähden.

Piirilääkärit olivat myös tieteilijöitä ja siten lääketieteen kehittäjiä. Heidän hoitomenetelmänsä ja sairauskäsityksensä pohjautuivat yhä antiikinaikaiseen oppiin kehon nesteistä ja niiden tasapainosta, mutta sitä täydentämässä oli useita rationaalisen päättelyn muovaamia teorioita. Selityksiä sairauksille etsittiin nesteiden lisäksi esimerkiksi luontaisesta alttiudesta, säästä ja tartunta-aineista. Monet yleiset sairaudet tarjosivat mahdollisuuksia myös empiirisille havainnoille, ja hoitokeinojen toimivuutta arvioitiin vertailemalla. Vaikka lääkkeet ja hoidot olivat usein potilaille raskaita, lääkärit raportoivat useimpien parantuneen. Hoidon teho omassa viitekehyksessään selittyy suurilta osin sen kulttuurisella ja psykologisella merkityksellä.