Osoitukset kielen ja eleiden rajapinnalla

Abstract

Tutkielmassa tarkastellaan etusormiosoituksia ja niiden asemaa kielellisinä yksikköinä ja eleinä. Tutkielma on aineistoesimerkein havainnollistettu kirjallisuuskatsaus, jossa selvitetään, miten osoituksia on tulkittu eletutkimuksessa ja viitottujen kielten tutkimuksessa, ja onko näissä tulkinnoissa yhtäläisyyksiä. Tutkielmassa keskitytään prototyyppiseen osoitusmuotoon, etusormiosoitukseen. Eleiden tutkimuksessa McNeill on esitellyt käsityksen, jossa eleet määritellään puheen eli kielen läsnäolosta riippuvaisena jatkumona. Koska viitottujen kielten suhde eleisiin ei ole jatkumoajattelussa aivan ongelmaton, lähestytään ajatusta tässä tutkielmassa kriittisesti. Eleiden ja kielen rajaa pohditaan esimerkiksi Okrentin määritelmien avulla sekä asettamalla vastakkain viitottujen kielten tutkijoiden osoituksesta esittämiä väitteitä. Osoitukset toimivat eri tutkimusten mukaan viitotussa kielessä muun muassa pronomineina ja määritteinä, ja niiden on todettu voivan predikoida sekä ylläpitää koheesiota diskurssissa muun muassa poijurakenteilla. Eletutkimuksessa, enimmäkseen puhuttujen kielten yhteydessä, osoitukset määritellään deiktisiksi eleiksi, joiden avulla muun muassa liikutaan sujuvasti diskurssissa. Osoituksilla kuitenkin viitataan asioihin myös varsin konventionaalisin keinoin, jolloin niiden asema ei-kielellisenä täysin elemäisenä elementtinä voidaan asettaa kyseenalaiseksi. Kirjallisuuskatsauksessa kävi ilmi, että eletutkimuksen ja viitottujen kielten tutkimuksen yhteen sovittaminen on alkanut. Osoitukset huomioidaan viitottujen kielten tutkimuksessa aiempaa paremmin, mutta eletutkimuksen löytöjä voisi hyödyntää enemmänkin. Esimerkiksi abstrakti deiksis on osoituksen funktio, joka esiintyy usein sekä viitottujen että puhuttujen kielten kanssa.

This MA thesis examines index finger pointing and it's status as a linguistic unit and a gesture. This study is a literature review elucidated with data examples. It aims to study how pointing is interpreted in gestures studies and studies of signed languages, and whether these interpretations have common features. The focus of the study is the prototypical form of pointing, index finger pointing. In the field of gesture studies McNeill has suggested that gestures could be analyzed as a continuum where speech is included in different levels. The continuum is approached critically, as the relationship between signed language and gesture will not easily fit in the idea of the continuum. The line between gesture and language is discussed for example by the definitions of Okrent and by contrasting claims about pointing made by researchers of signed languages. Different studies suggest that pointing can have a role as a pronoun or a determiner, it can predicate and maintain discourse cohesion by e.g. byou constructions. In gesture studies, mostly related to spoken languages, the pointing is often defined as a deictic gesture, which e.g. helps to fluently move around in the discourse. Pointing can also be used in a very conventional way. In those cases it can be speculated whether it still is a purely gestural, nonlinguistic element. This literature review revealed that the combining of gesture studies and studies of signed languages has begun. Pointing is noticed in sign language studies, but the use of results gained in gesture studies could be more effective. For example abstract deixis is a function of pointing that can be often found in both signed and spoken language discourses.