Tarkastelen tutkielmassani ymmärtämisen käsitettä Ludwig Wittgensteinin myöhäisfilosofian pohjalta. Pyrin samalla sekä esittelemään että soveltamaan Wittgensteinin erityislaatuista filosofista menetelmää. Tulkintani mukaan Wittgenstein käsitti filosofian tehtäväksi sen osoittamisen, että filosofiset ongelmat perustuvat virheellisille oletuksille. Tämä osoitetaan tarkastelemalla ongelman kannalta relevanttien käsitteiden ”kielioppia” eli käyttösääntöjä, jotka määräävät niiden merkityksen. Filosofian tarkoitus ei siis ole esittää ratkaisuja filosofisiin ongelmiin vaan paljastaa niiden olevan mielettömiä osoittamalla, että jos ilmaisuja käytetään niiden kieliopin mukaisesti, filosofisia ongelmia ei synny. Tätä metodia pyrin myös noudattamaan tutkiessani ymmärtämisen käsitteeseen liittyviä filosofisia ongelmia. Tutkin ensin kahta kielellisten merkitysten ymmärtämiseen liittyvää filosofista ongelmaa, jotka nimeän merkityksen ongelmaksi ja ymmärtämisen ongelmaksi. Merkityksen ongelma kuuluu
: ”miten kielellisellä ilmaisulla voi olla merkitys?” Hegemonisessa asemassa läpi filosofian historian olleelle augustinolaiselle kielikäsitykselle ominainen vastausstrategia on etsiä ilmaisun ja sen merkityksen yhdistävää metafyysistä ”välijäsentä”. Tämä vastaus synnyttää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ongelmasta päästään eroon omaksumalla wittgensteinilainen kielikäsitys, jonka mukaan sanan yhdistää sen merkitykseen konventio, kieliopillinen sääntö. Vastaava on muodoltaan ymmärtämisen ongelma, joka kuuluu: ”miten voimme ymmärtää kielellisten ilmaisujen merkityksiä?” Augustinolaiset filosofit ehdottavat ymmärtämisen perustaksi ajattelun kieltä, mikä johtaa jälleen ongelmiin. Tämä kestämättömäksi osoittautuva, merkitykset tosiseikkoihin redusoimaan pyrkivä teoria on korvattava normatiivisella kielikäsityksellä: kielellisen ilmaisun ymmärtäminen on kykyä pelata kielipeliä, johon ilmaisu kuuluu eli osallistua siihen normatiiviseen elämänmuotoon, jossa ilmaisua käytetään. Toisessa pääluvussa tutkin toisten elämänmuotojen ymmärtämistä jälleen kahden filosofisen ongelma kautta. Varman tiedon ongelma eli kysymys varmimmasta mahdollisesta tiedosta paljastuu mielettömäksi. Ilmenee, että varmat perususkomuksemme eivät ole tietoa vaan normatiivisten elämänmuotojemme sääntöjä. Toiseen elämänmuotoon kuuluvan ihmisen ymmärtäminen merkitsee samojen asioiden pitämistä varmana. Lopulta käsittelen toisten elämänmuotojen ongelmaksi nimeämääni paradoksia, jonka mukaan emme voisi koskaan ymmärtää toisia elämänmuotoja, koska ne ovat omamme kanssa yhteismitattomia. Ongelmanasetteluun sisältyvä oletus elämänmuotojen yhteismitattomuudesta niissä käytettyjen ilmaisujen kääntymättömyytenä osoittautuu kuitenkin sisäisesti ristiriitaiseksi. Eri elämänmuodoista on silti mielekästä puhua, sillä toisenlaisia sääntöjä seuraava ihminen ei välttämättä pysty rationaalisesti vakuuttamaan toista omien sääntöjensä paremmuudesta, eikä toisen elämänmuodon ymmärtäminen siten aina käytännössä onnistu.
...
