Lihaksiston kuormittuminen voimaharjoituksessa

Abstract

Intensiivinen voimaharjoittelu kuormittaa elimistöä aiheuttamalla neuromuskulaarisia, aineenvaihhormonaalisia sekä lihassoluvasteita. Elimistön kuormittumiseen vaikuttavat henkilön suorituskyky, kuormitustapa, kuormituksen volyymi sekä intensiteetti (Komi & Viitasalo 1977, Tesch 1986). Lihastyötavoista eksentrisen lihassupistuksen on osoitettu aiheuttavan eniten lihassoluvaurioita (Clarkson ym. 1992, Komulainen ym. 2000). Rasittava voimaharjoittelu aiheuttaa merkittäviä fysiologisia vasteita henkilöillä, joilla ei ole systemaattista harjoittelutaustaa. Vastaavasti systemaattisesti harjoittelevilla urheilijoilla elimistö on kehittynyt vastaanottamaan yhmääräistä fyysistä rasitusta ja urheilijoiden suorituskyky on parantunut. Urheilijan elimistön suorituskyvyn paraneminen on kokonaisvaltaista, mutta korostuu varsinkin urheilijan lajiin liittyvässä spesifissä harjoittelumuodossa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tarkastella kanden erilaisen kuormitusmenetelmän, intensiivi- ja volyymikuormitus, aiheuttamia lihasvasteita voimaurheilijamiehillä. Lisäksi tarkasteltiin akuutin kuormituksen aiheuttamia vasteita ei systemaattisesti harjoittelevilla miehillä. Voimaurheilijoilla maksimaalinen isometrinen kanden jalan ojennusvoima laski lähes kaikilla mittauskerroilla merkittävästi p < 0.05 - 0.01. Volyymikuormituksessa voiman lasku oli 34 ± 23 % ja intensiivikuormituksessa 29 ± 18 % lähtöti1anteeseen verrattuna. Maksimivoiman voimantuottoaika laski volyymikuounituksessa tilastollisesti merkittävästi koko rasituksen jälkeen ja intensiivikuormituksessa jalkaprässi- ja -kyykkysarjojen jälkeen. Veren laktaattipitoisuus kasvoi merkittävästi p < 0.001 koko rasituksen ajan ja pysyi koholla vielä viistoista ja kolmekymmentä minuuttia kuormituksen jälkeen. Seerumin kreatiinikinaasiaktiivisuus kohosi tilastollisesti merkittävästi 24 ja 48 tuntia rasituksesta ja kuormitusten välillä oli havaittavissa tilastollinen ero intensiivikuormituksen hyväksi. Polven ojentajalihaksissa ja varsinkin vastus lateralis -lihaksessa oli havaittavissa tilastollisesti merkittävää turvotusta kuormituksen seurauksena p < 0.05 - 0.001. Polvenojentajalihasten kohdalla havaittiin myös kuormitusmenetelmien välinen tilastollinen ero volyymikuormituksen hyväksi 48 tuntia rasituksen jälkeen tehdyissä mittauksissa. Voimaurheilijoilla kuormitustapojen kesken ei kyetty osoittamaan suuria eroja, mikä johtuu todennäköisesti Iiian vähäisistä eroista kuormitustapojen välillä. Huolimatta merkittävästä maksimivoiman laskusta Emg:ssä ei ilmennyt muutoksia. Näiden tulosten perusteella voidaan olettaa lihasväsymyksen tapahtuneen lähinnä lihassolutasolla (Fitzz & Metzger 1988, Edwards 1981). Lihasväsymyksen ilmenemiseen vaikuttaa todennäköisesti myös kuormitustapa, mikä tutkimuksessa oli hypertrofinen (Tesch ym. 1986, Hälddnen 1992, Häkkinen ym. 2000). Kreatiinikinaasipitoisuudet kohosivat enemmän intensiivi- kuin volyymikuormituksessa, minkä perusteella saattaisi olettaa intensiivikuormituksen aiheuttaneen enemmän lihassoluvaurioita (Nosaka & CIarkson 1992). Muut lihassoluvauriomarkkerit eivät kuitenkaan tue tätä tulosta. Ei-urheilijoiden akuutti rasituskoe aiheutti vastaavanlaisia fysiologisia muutoksia elimistössä. Eiurheilijoilla maksimivoima laski 32 ± 8 % kuormituksen aikana. Voiman lasku oli tilastollisesti merkittävää kaikilla mittauskerroilla p < 0.001. Emg:ssä havaittiin merkittävää kasvua toisen ja kolmannen jalkaprässisarjan jälkeen p < 0.001. Ei-urheilijoiden veren laktaattikonsentraatiot kasvoivat merkittävästi rasituksen aikana p< 0.001, samoin kävi myös hhasturvotukselle p < 0.001. Eiurheilijoiden isometrisen maksimivoiman lasku sekä veren laktaattipitoisuuksien nousu osoittivat akuutin kuormituksen aiheuttaneen selkeää lihasväsymystä. Ei-urheilijoiden Emg:n kasvu toisen ja kolmannen jalkaprässisarjan jälkeen johtuu todennäköisesti koeasetelmasta.