Laine, Tanja 2008. Uinnin lajianalyysi ja valmennuksen ohjelmointi. Liikuntabiologian laitos, Jyväskylän yliopisto, 62 s. Uinti on neljänneksi suosituin liikuntamuoto suomalaisten lasten, nuorten ja aikuisten keskuudessa. Myös uimaseurojen harrastajamäärät ovat kasvussa. Uimaseurat ovatkin uintitoiminnan perusta ja ne järjestävät harrastusmahdollisuuksia hyvin monenlaisille ja monentasoisille ryhmille. Myös Uimaliiton koordinoima valmennusjärjestelmä on monitasoinen ja etenee portaittain lapsista aina huipputasolle asti. Suomi on kansainvälisestikin merkittävä uintimaa, jolta odotetaan myös jatkossa menestystä aina olympiatasolta asti. Kilpaurheilulajina uinti vaatii monipuolisia fyysisiä ominaisuuksia, joita on kehitettävä tasapainoisesti toisiinsa nähden. Uimareiden maksimaalinen hapenottokyky on 69,5- 85,0 ml/kg/min luokkaa. Korkea hapenottokyky mahdollistaa kilpailusuorituksen onnistumisen lisäksi riittävän runsaan harjoittelun ja nopeuttaa palautumista. Kilpailusuorituksena uinti
on nopeuskestävyyslaji, joka vaatii hyvää anaerobista energiantuottokykyä. Sen merkityksestä kertoo veren laktaattipitoisuus, joka nousee n. 18 mmol/l maksimaalisessa 100 metrin uinnissa. Energia tuotetaankin lyhyemmillä matkoilla pääasiassa anaerobisesti, sillä aerobinen energiantuotto ehtii saavuttaa maksiminsa vasta yli 200 m:n kilpailumatkoilla. Miesten saavuttama maksimaalinen uintinopeus on n. 2,2 m/s ja naisilla hieman matalampi. Uintinopeus koostuu vetopituuden ja vetotiheyden tulosta, joka on kullekin uimarille yksilöllinen. Vetopituuden merkitys on suurempi ja sen kasvattamisessa korostuu hyvä tekniikka. Pelkkä käsien nopea liikuttelu ei riitä, vaan otteen veteen pitää säilyä niin, ettei veto mene läpi, vaan vie uimaria eteenpäin. Parempi tekniikka tekee uinnista taloudellisempaa ja mahdollistaa yhä suurempien maksiminopeuksien saavuttamisen. Vetopituuden kasvattamisessa auttaa myös uimarin pituus, minkä vuoksi huippu-uimarit ovatkin suhteellisen pitkiä (miehet n. 180 cm ja naiset n. 170 cm). Myös muilla antropometrisillä tekijöillä on vaikutusta uintinopeuteen, sillä kehon rakenne ja muoto vaikuttavat uimarin vastukseen ja kelluvuuteen. Myös tekniikan ja erityisesti uintiasennon parantamisessa pyritään veden vastuksen minimointiin, sillä sen merkitys on etenemisnopeuden kannalta uinnissa hyvin keskeinen. Tekniikan ja otteen parantamiseksi ja ylläpitämiseksi vedessä tapahtuva harjoittelu korostuu uimareilla. Harjoittelu on intervallityyppistä, mutta intervallien pituudet (sarjojen ja toistojen määrä sekä yhden toiston pituus) sekä intensiteetti vaihtelevat sen mukaan, mitä ominaisuutta halutaan kehittää. Huippu-uimarit harjoittelevat 6-12 kertaa viikossa vedessä, jonka lisäksi tulevat 2-4 voimaharjoitusta. Yksi allasharjoitus kestää noin kaksi tuntia ja sen aikana uidaan 4-8 km. Fyysisen kunnon ja tekniikan lisäksi ei sovi unohtaa urheilun psyykkistä puolta, joka voi olla hyvinkin ratkaiseva tekijä ratkaistaessa mitalien kohtaloa. Uimarilta vaaditaan ennen kaikkea korkeaa motivaatiota ja pitkäjänteisyyttä, että hän jaksaa harjoitella riittävän paljon ja tehokkaasti. On myös jaksettava odottaa tulosten syntymistä, sillä tähtäämällä nopeaan menestykseen ei saavuteta pitkäkestoista menestystä. Kilpailupäivät ovat usein pitkiä ja sisältävät useita startteja, mikä vaatii uimarilta hyvää keskittymiskykyä ja kykyä rentoutua.
...
