Työkyvyttömyyseläkkeiden ratkaisukäytännön johdonmukaisuus : vakuutuslääkäreiden harkintavalta mielenterveyssyihin perustuvien työkyvyttömyyseläkkeiden ratkaisukäytännössä

Abstract

Pro gradu -tutkielmassa kartoitetaan näkemyksiä mielenterveysperusteisten työkyvyttömyyseläkkeiden myöntökäytännöstä ja ratkaisukäytännön johdonmukaisuudesta. Tämän lisäksi tarkastellaan eräiden yhteiskunnallisten tekijöiden vaikutusta ratkaisukäytäntöön. Tutkielma pyrkii avaamaan vakuutuslääkäreiden harkintavallan roolia ratkaisukäytännön kannalta.

Tutkimustehtävään pyritään vastaamaan laadullisella aineistolla, johon kuuluu kahdeksan asiantuntijahaastattelua. Haastattelumetodina käytetään puolistrukturoitua teemahaastattelua. Aineiston analyysi toteutetaan teoriaohjaavan sisällönanalyysin keinoin, jonka seurauksena saatavia tuloksia tulkitaan portinvartijuuden sekä substantiaalisen ja proseduraalisen oikeudenmukaisuuden viitekehyksessä.

Aineistoanalyysin tuloksena voidaan esittää, että vakuutuslääkärin harkinnassa voi esiintyä eroja sen suhteen, kuinka työkyvyttömyyseläkkeenhakijan yksilölliseen tilanteeseen liittyviä sosiaalis-taloudellisia tekijöitä painotetaan. Tapauksien yksilöllisyys tekee kokonaisarvioinnista haasteellista, sillä erityisesti niin sanotuissa rajatapausratkaisuissa on vaikea määrittää, mikä on yksilön kannalta kohtuullinen ratkaisu. Työkyvyttömyyseläkkeen ratkaisutoiminnan tarkastelussa ei riitä, että siinä huomioidaan pelkästään vakuutuslääkärin suorittamaa arviointia, vaan näkökulma on laajennettava koskemaan koko työkyvyttömyyseläkkeenhakuprosessia. Yhteiskunnalliset tekijät eivät vaikuta suoranaisesti myöntökriteereihin, mutta ne kanavoituvat ratkaisukäytäntöön pidemmällä aikavälillä esimerkiksi eläkelaitoksen sidosryhmien kanssa tehtävän yhteistyön kautta sekä siten, millä tavoin kohtuuden raja yhteiskunnassa määrittyy.

Tutkimuksen johtopäätöksenä todetaan, että eläkelaitoksiin keskitetty ratkaisutoiminta ja vakuutuslääkärijärjestelmä pyrkivät takaamaan ratkaisukäytännön johdonmukaisuutta. Työkyvyttömyyseläkkeen myöntämiseen on vaikea löytää yksiselitteisiä lainsäädännöllisiä kriteerejä, joten vakuutuslääkärin suorittama tapauskohtainen harkinta muodostuu ratkaisukäytännön keskeiseksi osaksi.