Kerrottu aika ja identiteetti Elina Hirvosen teoksessa Rakkauksien lokikirja

Abstract

Tutkielmani käsittelee Elina Hirvosen Rakkauksien lokikirjan (2023) polykronista aikarakennetta, kertojan polykronista aikakäsitystä sekä näiden suhdetta kertojan identiteettiin. Autofiktiivisen romaanin minäkertoja leikittelee ajatuksella, että kaikki aika on jo olemassa ja kaikki tapahtuu maailmassa yhtä aikaa. Hypoteesini mukaan kertomuksen polykroninen (eli moniaikainen) kerronta kuvastaa kertojan aikakäsitystä ja vaikuttaa hänen tarinalliseen identiteettiinsä. Tutkimusmetodini on teorialähtöinen tekstianalyysi ja teoreettinen viitekehykseni painottuu jälkiklassiseen narratologiaan, psykoanalyyttiseen kirjallisuudentutkimukseen, traumafiktion tutkimukseen, mutta myös sosiaalipsykologiaan ja kulttuurisiin mallitarinoihin. Tutkielmani tärkeimmät taustateoriat ja käsitteet ovat muiden muassa David Hermanin polykronisen kerronnan teoria, Gerald Princen alullepanema epäkerrotun tutkimus, Maria Mäkelän (ym.) Kertomuksen vaarat -tutkimushanke, Riitta Jytilän traumaattisen muistin fiktiotutkimus sekä Riitta Tähkän psykoanalyyttinen näkökulma ajan kokemiseen. Tutkielmani osoittaa, että Rakkauksien lokikirjassa polykroninen kerronta ja kertojan aikakäsitys vastaavat toisiaan. Muistot, kuvitelmat ja nykyhetki vuorottelevat ja eri aikatasot vyyhteytyvät. Polykroninen kerronta kuvastaa paitsi kertojan mieltä myös tämän subjektiivista aikakokemusta. Erityisesti kaikkiaikaisuus aktivoituu menneisyydestä tutuissa paikoissa, jolloin kaikki ajat vaikuttavat kertojan kokemukseen todellisuudesta ja identiteettiin. Polykronisuus korostaa teoksessa eri aikojen, paikkojen, tapahtumien ja ihmisten vaikutusta toisiinsa. Kertomuksen aikaan liittyy myös dissosiaatiota, sillä kertoja pakenee toisinaan nykyhetken ja masennuksen synnyttämää ahdistusta kuvittelemalla menneen, nykyhetken tai tulevan toisenlaiseksi. Epäkerrotuissa kohtauksissa kertoja leikittelee vaihtoehtoisilla tapahtumakuluilla tai fantasioi omat toiveensa näkyviksi. Epäkerrottuihin kuvitelmiin liittyy myös kertojan pyrkimys hallita aikaa. Epäkerronta paljastaa kertojan kompleksisuuden ja kuvastaa tämän mieltä. Kaikkiaikaisuus näkyy teoksessa myös kertojan ”kaikki-identtisyytenä.” Kuten aikakäsitys, myös kertojan minäkuva joustaa ja vyyhteytyy ja sisältää yhtä aikaa erilaisia aikoja ja versioita itsestä. Teoksen tärkeimmäksi teemaksi nousee yhteys toisiin ihmisiin, mihin polykroninen kerronta niin ikään vastaa.