Tutkielmassa keskitytään analysoimaan kertojamuotojen ja kertovien persoonien suhteita toisiinsa sekä kertojan sairaudentuntoon. Tämän lisäksi kerrontaa ja kertojuutta heijastetaan kerronnan konventioihin sairausnarratiivien ja autobiografian kentällä keskittyen pakko-oireisen häiriön representaatioihin. Analyysin ensisijainen kohdeteos on Lily Baileyn Because We Are Bad: OCD and a Girl Lost in Thought (2018, alkuperäinen julkaisu 2016), mutta tutkielmassa kulkee tiiviisti mukana myös kolme muuta omaelämäkertaa, jotka liittyvät pakko-oireiseen häiriöön: Emily Colaksen Just Checking: Scenes from the Life of an Obsessive-Compulsive (1998), Ruth Deanen Washing My Life Away: Surviving Obsessive-Compulsive Disorder (2005) sekä David Adamin The Man Who Couldn’t Stop: OCD and the True Story of a Life Lost in Thought (2016, alkuperäinen julkaisu 2014). Tutkielman metodina on vertaileva ja analyyttinen lähiluku, jonka avulla vastataan seuraaviin tutkimuskysymyksiin: 1) kuinka kerronnan eri per
soonien käyttö vaikuttaa sairaudesta, elämästä ja itsestä kertomiseen, 2) minkälaisia muita kerronnan keinoja teos hyödyntää näitä teemoja käsitellessään sekä 3) minkälaisia merkityksiä ja vaikutuksia näillä on laajemmin omaelämäkerran sekä sairausnarratiivien diskursseissa.
Tutkielma osoittaa, että aineistona tarkasteltujen teosten sairaudesta ja elämästä kertominen noudattaa usein yleisesti autobiografisiin, sairausnarratiiveihin ja vielä erityisemmin pakko-oireisen häiriöön liittyviä konventioita, mutta samalla teokset pyrkivät kyseenalaistamaan ja leikittelemään näillä tyyppipiirteillä. Teoksissa on runsaasti kokeellisia ulottuvuuksia kertojaratkaisuiden, retoriikan ja typografian saralla, ja erityisesti tutkielman pääfokuksessa oleva Because We Are Bad -teos hyödyntää näitä keinoja runsaasti. Tämänkaltaisia keinoja ovat esimerkiksi pakko oireisen häiriön personifioiminen omaksi entiteetikseen, josta tulee teoksen toinen keskeinen kertojaosapuoli monikon ensimmäisen persoonan kerrontaan teoksen alkupuolelle. Me-muotoinen kerronta linkittyy teoksessa olennaisesti Lilyn, kertojaduon toisen osapuolen, sairaudentuntoon. Parantunut sairaudentunto vaikuttaa kerrontaan, sillä teoksen keskeisin kerronnan muutos me-muotoisesta minämuotoiseen tapahtuu samanaikaisesti diagnosoinnin, hoidon aloittamisen ja näiden myötä paranevan sairaudentunnon kanssa. Kerronnan muutokset ja kertovien persoonien vaihtelu kulkevat tiiviisti yhdessä sairauden moninaisen muodon kanssa, ja näitä moninaisia kerronnan ja sairauden yhteyksiä käsitellään niin Anne Leimumäen (2012) medisiinisen skriptin kuin sairausnarratiiveja tutkineen Arthur W. Frankin (1995) teoretisoinnin pohjalta. Patricia Friedrichin (2015) pakko-oireiseen häiriöön keskittyvä, kielelliseen ja kulttuuriseen näkökulmaan pohjautuva teos tukee tutkielman analyysiä. Me-kerronnasta hyödynnän erityisesti Natalya Behktan (2017; 2020) ajatuksia. Kotimaisella kentällä kerronnan näkökulma OCD:n tutkimuksessa on tuore, ja tutkielma tuo esiin sairauden moninaiset kerronnan ja kertojuuden tavat.
...
