2–7-vuotiaiden lasten luontosuhde vanhempien arvioimana ja lasten luontosuhteeseen yhteydessä olevat taustatekijät

Abstract

Lapset viettävät nykypäivänä luonnossa vähemmän aikaa kuin koskaan. Muun muassa elämäntapojen muutokset ja teknologian nopea kehittyminen ovat johtaneet siihen, että lapset ovat vieraantuneet luonnosta. Luonnonympäristöjen ja koko maapallon hyvinvointi on vaarantunut, mikä on uhka koko ihmiskunnan hyvinvoinnille. Lasten luontosuhteen edistäminen nähdään yhtenä potentiaalisena ratkaisuna sekä luonnosta vieraantumiseen että ympäristökriisiin. Vahva luontosuhde lapsuudessa on merkittävästi yhteydessä ympäristön hyvinvointia edistäviin asenteisiin ja käyttäytymiseen sekä parempaan psyykkiseen hyvinvointiin ja kognitiivisiin taitoihin. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, millainen luontosuhde suomalaisilla 2–7-vuotiailla lapsilla on vanhempiensa arvioimana, ja miten lasten, vanhempien ja perheiden taustatekijät sekä vanhempien kokemat luontoon menemistä estävät tekijät ovat yhteydessä lasten luontosuhteeseen. Tutkimuksen aineistona toimi Folkhälsanin Naturkraft-hankkeen aineisto, joka koostui eri puolilta Suomea olevien 2–7-vuotiaiden lasten vanhempien (N=1480) kyselyvastauksista, joissa lasten luontosuhteen arvioinnissa käytettiin CNI-PPC-mittaria. Analyysimenetelminä käytettiin ristiintaulukointia, khiin neliö -testiä sekä binääristä logistista regressioanalyysia. Suurin osa vanhemmista arvioi lastensa luontosuhteen vahvaksi. Yksitellen tarkasteltuna muuttujista tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä vanhempien arvioimaan lasten luontosuhteeseen olivat lapsen ikä ja sukupuoli, lasten määrä perheessä sekä vanhempien kokemat ajan tai mielenkiinnon puute sekä pelko tai epävarmuus luonnossa. Tarkasteltaessa kaikkia muuttujia yhdessä lopullisen binäärisen logistisen regressiomallin mukaan tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä luontosuhteeseen olivat lapsen ikä ja sukupuoli sekä ajan tai mielenkiinnon puute. Tässä tutkimuksessa tyttöjen luontosuhde oli vahvempi kuin poikien, ja ikäryhmän vanhimmilla lapsilla (6–7 vuotta) oli vahvempi luontosuhde kuin nuoremmilla. Niillä lapsilla, joiden vanhemmat kokivat ajan tai mielenkiinnon puutteen estävän luontoon menemistä, oli heikompi luontosuhde kuin niillä lapsilla, joiden vanhemmat eivät kokeneet näiden tekijöiden estävän. Suomalaisilla lapsilla on keskimäärin vahva luontosuhde, mikä voi liittyä esimerkiksi yhteiskunnan arvoihin ja luonnonympäristöjen saavutettavuuteen. Perhetaustalla ei vaikuttaisi olevan merkitystä lasten luontosuhteen muodostumisen kannalta, mutta luontosuhteeseen näyttäisivät olevan yhteydessä lapsen ikä ja sukupuoli sekä luonnossa vietetty aika ja vanhempien asenteet. Ikäryhmien ja sukupuolten väliset erot luontosuhteessa selittyvät pitkälti tyypillisillä sukupuolten ja kehitystasojen eroavaisuuksilla sekä käytetyn mittarin osittain heikolla soveltuvuudella. Luontosuhde on moniulotteinen ilmiö, joka kehittyy useiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta, joten selkeitä syy-seuraussuhteita luontosuhteen ja yksittäisten muuttujien välillä ei suoraan voida osoittaa. Lasten luontosuhteen edistämisessä tulisi huomioida erityisesti vanhempien asenteisiin vaikuttaminen sekä erilaiset lapsille luontokokemuksia mahdollistavat tilaisuudet ja ympäristöt. Lisää tutkimusta luontosuhteesta tarvitaan erityisesti Suomen kontekstissa.