Informaatiovaikuttaminen Euroopan unionin uhkakuvana kriittisen turvallisuusteorian kautta tarkasteltuna

Abstract

Euroopan unionin tahto lisätä turvallisuuspoliittista yhteistyötä ja vahvistaa strategista yhtenäisyyttä ja autonomiaa unionin jäsenvaltioiden kesken on kasvanut. Yksi erityisistä uhkakuvista, joka Euroopan unionissa on nostettu esiin, on informaatiovaikuttaminen. Tutkielman tehtävänä on selvittää, miten informaatiovaikuttaminen on noussut uhkakuvaksi ja millaisena uhkakuvana se Euroopan unionissa nähdään. Tutkielman näkökulma perustuu kollektiiviseen turvallistamisteoriaan, jonka kautta on tarkasteltu uhkakuvan muodostumista Euroopan unionissa.

Analyysimenetelmänä on käytetty diskurssianalyysia, jonka kautta on pyritty analysoimaan, millaisia diskursseja Euroopan unionissa on käyty informaatiovaikuttamisesta ja sen uhkakuvaan vastaamisesta. Aineistona on käytetty Euroopan unionin komission ja parlamentin tiedonantoja ja päätelmiä.

Analyysin kautta muodostui kolme päädiskurssia, jotka vastaavat kollektiivisen turvallistamisen eri vaiheisiin: Suuntaa muuttava tapahtuma, Kollektiiviset haavoittuvuudet ja Turvallisuuspoliittiset toimet. Näiden lisäksi analyysissa on tuotu esiin Euroopan unionin turvallisuuspoliittisia toimia, joilla on pyritty pääsemään takaisin status quoon.

Analyysin tuloksista on pääteltävissä, että informaatiovaikuttaminen on noussut uhkakuvaksi evolutiivisesti yksittäisten tapahtumien kautta. Venäjän ja Krimin vuoden 2014 tapahtumien vaikutus tulee erityisesti esiin. Vaikuttavana tekijänä on ollut lisäksi muun muassa teknologian kehitys. Informaatiovaikuttaminen tuodaan diskurssissa esiin kollektiivisena haavoittuvuutena, joka uhkaa Euroopan unionin ja sen jäsenvaltioiden yhtenäisyyttä, arvoja, demokratiaa ja kansalaisten luottamusta instituutioihin. On nähtävissä, että nämä aiheuttavat Euroopan unionissa ontologista turvattomuutta. Näiden diskurssien kautta pyritään tekemään ymmärrettäväksi ja legitimoimaan turvallisuuspoliittiset toimet. Uhkakuvaan on pyritty vastaamaan kokonaisvaltaisesti vahvistamalla resilienssiä ja lisäämällä puolustusta sekä yhtenäistämällä strategiaa ja strategista viestintää. Diskursseissa korostuu myös jäsenvaltioiden vastuu lisätä puolustusta ja resilienssiä suojellakseen Euroopan unionia.