“The best drunk decision of my life” : a nexus analysis of doctoral education

Abstract

This dissertation explores doctoral education as a form of social action. The qualitative mode of inquiry guiding both the theoretical and methodological choices of this work is nexus analysis. In the context of this work, doctoral education is a nexus where different social actors (such as doctoral researchers, supervisors, and funding agencies), places (such as seminar rooms, universities, conference venues), and discourses (such as the one of internationalisation) come together. For this reason, they should also be examined together, rather than as individual facets. To conduct the analysis, I generated data by doing insider ethnography in two distinct settings over the course of eighteen months: CERN (the European Organization for Nuclear Research, Switzerland/France) and CALS (the Centre for Applied Language Studies, University of Jyväskylä, Finland). The data consists of recorded and transcribed interviews, fieldwork notes and photographs, survey data, documents, and reports. In both settings, I followed three practical stages of nexus analysis: engaging, navigating, and finally changing the nexus of practice. Based on the comprehensive analysis process, I argue that nexus analysis offers a promising holistic, inductive mode of inquiry to study doctoral education from a perspective that is currently underrepresented in research on doctoral education. It enables the researcher to become an activist with powerful analytical tools, which can be used to facilitate change in the studied nexus of practice. Nexus analysis also allows individual doctoral researchers to approach doctoral education in a bottom-up manner, rather than a top-down one, challenging the existing power relationships, gatekeeping, and decision-making practices. Therefore, I suggest that the social actors involved in doctoral education ought to critically assess whether the decisions regarding doctoral education and specific doctoral practices are made by those who have experience and/or research-based knowledge on doctoral education, instead of those who have neither. In this way, challenges of contemporary doctoral education could be addressed more effectively.

Tämä väitöstutkimus tarkastelee tohtorikoulutusta sosiaalisena toimintana. Sen kvalitatiivinen lähestymistapa, jonka perusteella tutkimuksen teoreettiset ja metodologiset valinnat on tehty, on neksusanalyysi. Tässä tutkimuksessa tohtorikoulutus on siis neksus, jossa erilaiset sosiaaliset toimijat (kuten väitöskirjatutkijat, -ohjaajat ja rahoittajat), paikat (kuten seminaarihuoneet, yliopistot, konferenssitilat) ja diskurssit (kuten/esimerkiksi kansainvälistymiseen liittyen) kietoutuvat yhteen. Tästä syystä niitä tulisi myös tarkastella yhdessä eikä erillisinä siiloina. Kolmiportaisen analyysin toteuttamiseksi keräsin aineistoa tekemällä niin sanottua sisäpiirietnografiaa puolentoista vuoden ajan kahdessa eri paikassa: CERNissä (Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuslaitos) sekä Jyväskylän yliopiston Soveltavan kielentutkimuksen keskuksessa (Solki). Aineisto koostui nauhoitetuista ja litteroiduista haastatteluista, kenttähavainnoista ja valokuvista, kyselytutkimuksesta, asiakirjoista ja raporteista. Sekä CERNissä että SOLKIssa seurasin neksusanalyysin kolmea käytännön vaihetta: tutkittavaan neksukseen kiinnittymistä (engaging), siinä navigoimista (navigating) ja sen muuttamista (changing). Analyysiprosessin perusteella neksusanalyysi näyttäisi tarjoavan lupaavan holistisen, induktiivisen tutkimusmenetelmän tohtorikoulutuksen tutkimukseen sellaisesta näkökulmasta, jota ei tähänastisessa tutkimuskirjallisuudessa ole juurikaan huomioitu. Se mahdollistaa aktiivisen tutkijan roolin ja tarjoaa tehokkaat analyyttiset työkalut, joiden avulla tutkija pystyy tuomaan muutosta tutkittuun ilmiöön. Lisäksi neksusanalyysin avulla yksittäinen väitöskirjatutkija pystyy lähestymään tohtorikoulutusta alhaalta ylöspäin, mikä haastaa tohtorikoulutuksen olemassa olevat voimasuhteet, portinvartijat sekä siihen liittyvän päätöksenteon. Tulosten perusteella ehdotan, että tohtorikoulutuksen sosiaaliset toimijat arvioisivat kriittisesti, ketkä tällä hetkellä tekevät tohtorikoulutusta koskevia päätöksiä: ne, joilla on kokemus- ja/tai tutkimusperustaista tietoa tohtorikoulutuksesta ja sen erilaisista käytänteistä vai ne, joilla ei ole kumpaakaan. Näin tohtorikoulutuksen haasteita voitaisi ratkoa entistä tehokkaammin.