Lapsen hyvinvoinnin kehykset lastensuojelun sijaishuollossa

Abstract

Tutkimusaiheeni sijoittuu lastensuojelun sijaishuollon kentälle. Olen tutkinut, millä tavoin sosiaalityöntekijät puhuvat lasten hyvinvoinnista ja heidän toimijuudestaan. Tutkimuksessani teoreettisena viitekehyksenä sovelsin Pauli Niemelän (2019, 218) systeemiteoreettista hyvinvointikäsitystä. Siinä toiminnallisuus ymmärretään hyvinvoinnin ulottuvuutena. Käytin tutkimuksessani Tampereen yliopiston Tietoarkistosta (FSD) tutkimuskäyttöön saatua valmista aineistoa, jossa on haastateltu sijaishuollon sosiaalityöntekijöitä lapsen edun toteutumisesta sijaishuollossa ja lastensuojelun prosessissa.

Analysoinnissa käytin teoriaohjaavaa kehysanalyysiä. Kehysanalyysista valitsin käsitteiksi kehyksen ja roolin. Rooleja tarkastelin sosiaalityöntekijän tuottamien käsitysten näkökulmasta. Analysoinnin tuloksena löytyi kahdenlaisia kehyksiä, jotka nimesin perustarpeiden kehyksiksi ja lapsen hyvinvointiin välillisesti vaikuttaviksi kehyksiksi. Perustarpeiden kehykset koostuvat neljästä kehyksestä, jotka saivat nimekseen turvallinen arki, suhteet läheisiin, arvostus ja kunnioitus sekä luottamus. Lapsen hyvinvointiin välillisesti vaikuttavat kehykset koostuvat myös neljästä kehyksestä ja ne saivat nimekseen valta, mahdollistaminen, tunteet ja hylkääminen. Nämä osoittautuivat erittäin mielenkiintoisiksi ja ratkaisevalla tavalla merkitykselliseksi lapsen hyvinvoinnille. Vaikutus saattoi olla hyvinvointia alentava tai kohentava. Merkittävää oli, että näiden kehysten sisältöön lapsi ei voi itse vaikuttaa. Välillisesti hyvinvointiin vaikuttavat kehykset voivat limittyä myös muiden hyvinvoinnin kehyksien kanssa.

Tutkimukseni osoitti lasten toimijuuden olevan usein vaatimatonta ja pienimuotoista. Se näyttäytyi passiivisuutena ja aiheutti aikuisissa hämmennystä ja epätietoisuutta. Samankaltaisia tunteita aikuisissa herätti hiljainen toimijuus. Tällöin lapsi kieltäytyi jostain sellaisesta, mikä olisi aikuisen mielestä ollut lapsen edun mukaista. Lapsi osoittautui kuitenkin usein aktiiviseksi toimijaksi tiedon tuottamisessa. Lapsi sai siis itse kertoa asioistaan ja häntä kuultiin. Tutkimukseni mukaan sosiaalityöntekijät pyrkivät paineistetussakin tilanteessa kuulemaan lasta ja käyttivät tietoja suunnitellakseen lapsen palveluja.

Tutkimukseni perusteella syntyi näyttöä siitä, että sosiaalityöntekijät huomioivat lapsen hyvinvoinnin erityisen hyvin olemisen- ja tekemisen tasoilla, mutta omistamisen taso jäi vähäisemmälle huomiolle. Myös toiminnallisuuden ja hyvinvoinnin ulottuvuudet tulivat varsin kattavasti huomioiduksi. Ongelmakeskeiseksi sanottu sosiaalityö ei tämän tutkimuksen perusteella ole todenmukainen väite, vaan sosiaalityöntekijät tunnistavat hyvinvointia varsin hyvin ja työskentelevät sijaishuollossa aktiivisesti lasten hyvinvoinnin edistämiseksi.