Oman onnensa nojassa : oheishuoltajana toimivien isoäitien kokemuksia oheishuoltajuudesta lastensuojelun tukitoimena

Abstract

Maisterintutkielmassa tarkastellaan lastensuojeluperustein oheishuoltajana toimivien isoäitien kokemuksia oheishuoltajuudesta lastensuojelun tukitoimena. Tutkimuksen päätarkoitus on tuottaa tietoa oheishuoltajuudesta lastensuojelun tukitoimenpiteenä, sillä se on ilmiönä toistaiseksi melko tuntematon ja täysin tutkimaton. Tutkielman viitekehyksen muodostavat tunnustusteoria ja lapsen etu. Tunnustusteorian osalta on keskitytty ennen kaikkea Heikki Ikäheimon (2008) määrittelemiin käsitteisiin tunnustusasenteista, joita ovat rakastaminen, kunnioittaminen ja yhteistoiminnallinen arvostaminen. Tutkimusaineisto muodostuu kuudesta puhelinhaastattelusta, joissa on haastateltu lastensuojelullisista syistä oheishuoltajana toimivia isoäitejä. Haastattelut on toteutettu teemahaastatteluna, ja litteroitua aineistoa niistä syntyi yhteensä 135 sivua. Analyysimenetelminä on käytetty sisällönanalyysiä sekä aineistolähtöisesti, että teoriaohjaavasti. Tutkimus osoittaa, että oheishuoltajuutta on käytetty vakavissa lastensuojelullisissa tilanteissa, joissa olisi edellytyksiä myös huostaanottoon. Oheishuoltajuusratkaisua on perusteltu sosiaaliviranomaisen taholta heikosti. Tulosten valossa näyttää siltä, että oheishuoltajat kokevat puutetta yhteiskunnan tuesta tehtävässään, ja kaikkien tunnustusasenteiden muodot sosiaaliviranomaisten kanssa toteutuivat erittäin puutteellisesti. Oheishuoltajien kokemuksissa korostuivat taloudelliset huolet, tietämättömyys, uupumus, yksin jääminen ja epätasa-arvoisuuden kokemus. Tunnustusasenteiden puutetta sosiaaliviranomaisten taholta korvasi osittain ulkopuolinen tuki ja apu. Oheishuoltajuus näyttää toteuttavan lapsen etua sen suhteen, että lapsi sai pysyvän kodin ennalta läheisen ihmisen luona, ja yhteys sukuun kyettiin säilyttämään. Lapsen etu näkyi myös siinä, että oheishuoltaja oli lapsen puolella pitäen häntä tärkeänä, ajatellen hänen parastaan ja ajaen hänen asioitaan.