Verbien pikapuhemuotojen morfosyntaksia

Abstract

Tämä artikkeli tarkastelee suurtaajuisten verbien ja erityisesti olla-verbin pikapuhemuotoja suomen murteissa. Pikapuheisuus on johtanut verbien olla, tulla, mennä ja panna taivutusmuodoissa konsonantin katoon: ole- > oo-, tule- > tuu-, mene- > mee-, pane- > paa-, esimerkiksi en oo ~ o ’en ole’, tuutte ~ tutte ’tulette’, mees sinne ~ mes sinne ’mene sinne’, paap pois ~ pap pois ’pane pois’. Muotoja voidaan käyttää indikatiivin preesensissä ja perfektissä sekä imperatiivissa ja olla-verbistä myös konditionaalin preesensissä ja perfektissä (oisin ’olisin’, ei ois ’ei olisi’). Kyseessä on hyvin laajalevikkinen murrepiirre, joka on säilynyt ja jopa yleistynyt myös nykypuhekielessä. Analysoidakseen tarkemmin näiden muotojen morfologisia ja syntaktisia vaihteluja kirjoittaja on käynyt läpi olla-verbin pikapuhemuodot Muoto-opin arkiston kokoelmista ja Suomen kielen näytteitä -sarjan litteroiduista teksteistä.

Suomen murteiden äänteelliset vaihtelut ovat usein sidoksissa morfologiaan, ja näin ollen voisi olettaa, että niillä on joissakin tapauksissa yhteyksiä syntaksiin saakka. Esimerkkejä sananmuodon syntaktisen aseman vaikutuksesta variantin valintaan onkin murretutkimuksissa esitetty mm. eri taivutusmuotojen päätteenä (genetiivi, akkusatiivi, yksikön 1. persoonan verbimuodot) esiintyvän sananloppuisen n:n kadosta ja aktiivin 2. partisiipin murrevarianteista (ollux ~ ollunna ~ olt). Murteiden muuttumista selvittelevät sosiolingvistiset tutkimukset ovat 1970─1990-luvulla tuoneet lisävalaisua fonologisten, morfologisten ja syntaktisten vaihtelujen yhteyksiin, kuten esimerkiksi monikon 3. persoonan inkongruenssiin (yksikkömuodon käyttöön päätteellisen monikkomuodon sijasta: vieraat tulee pro tulevat). Murteentutkijat ovat havainneet, että myös verbien olla, tulla, mennä ja panna pikapuhemuodoilla on murteittain morfosyntaktisia rajoituksia, mutta tarkempaa tietoa erilaisten muotojärjestelmien alueellisista vaihteluista ei ole.

Analyysin perusteella suomen murteisiin muodostuu olla-verbin pikapuhemuodoista kolme erilaista morfosyntaktista vyöhykettä: (1) Laajimmassa järjestelmässä lyhyet muodot ovat mahdollisia indikatiivin myönteisessä ja kielteisessä preesensissä ja perfektissä (oon, oon ollu : en oo, en oo ollu), konditionaalimuodoissa (oisin, oisin ollu) sekä imperatiivissa (oo hiljaa!). (2) Toiseksi laajin distribuutio koskee vain indikatiivi- ja imperatiivimuotoja, ei konditionaalia. (3) Suppeimmalla vyöhykkeellä pikapuhemuotoja käytetään imperatiivin lisäksi vain kielteisissä indikatiivimuodoissa (en oo, en oo ollu). Sama rajoitus näyttää koskevan myös tulla, mennä ja panna -verbejä.

Laajin distribuutio kuuluu itämurteisiin, suppein eräisiin hämäläismurteisiin. Itäisten hämäläismurteiden ja läntisten savolaismurteiden väliin, savolaisiin Päijät-Hämeen murteisiin, on syntynyt kahden erilaisen järjestelmän yhdistelmä: Pikapuhemuodot ovat hämäläismurteiden tapaan mahdollisia kaikista neljästä verbistä, vaikka muissa itämurteissa tulla-verbi jää niiden ulkopuolelle. Hämäläismurteiden vaikutusta on myös lyhytvokaalinen vartalo o-, tu-, mä- (itämurteissa männä), pa-. Savolaismurteista on puolestaan saatu laaja morfosyntaktinen järjestelmä (vyöhyke 1). Se on vielä laajentunut analogisesti, niin että pikapuheinen konditionaali on mahdollinen kaikista verbeistä (osin, tusin, mäsin, pasin), kun muissa murteissa sitä käytetään vain olla-verbistä. Samantapaisia konditionaalimuotoja on tavattu myös eteläpohjalaisten murteiden länsilaidalta (oosin ~ oisin, tuusin, meesin, paasin). Ne ovat kuitenkin syntyneet pikemmin yksinkertaisen analogian kuin kokonaisten taivutusjärjestelmien yhteentörmäyksen vaikutuksesta.

---

Abstract

This article examines the allegro speech forms of verbs, particularly olla ‘to be’, in Finnish dialects. Allegro speech forms with the verbs olla ‘to be’, tulla ‘to come’, mennä ‘to go’ and panna ‘to place’ have led to the disappearance of certain consonants: ole- > oo-, tule- > tuu-, mene- > mee-, pane- > paa-, as in, for instance, en oo ~ o ‘I am not’, tuutte ~ tutte ‘you (pl.) come’, mees sinne ~ mes sinne ‘go over there’, paap pois ~ pap pois ‘put it away’. These forms can be used in the indicative present and perfect tenses and in the imperative, while with the verb olla they also appear in the conditional present and perfect (oisin = olisin, ‘I would be’; ei ois = ei olisi, ‘it would not be’). This disappearance of these consonants is a widespread dialectical feature, which has been preserved and, indeed, become more common in modern spoken Finnish. To analyse the morphological and syntactical variation in these forms more closely, the author has examined the various allegro forms of the verb olla in texts transliterated for the collections of Muoto-opin arkisto (the Morphology Archives) and the Suomen kielen näytteitä series published by the Research Institute for the Languages of Finland.

The phonological variations in Finnish dialects are often linked to morphology and it can thus be assumed that, in certain instances, they correlate on the level of syntax as well. In dialect research, examples of how the syntactical position of a word affects the selection of variant can be seen, for instance, in the disappearance of the final n in certain endings (genitive and accusative case endings; first-person singular verb forms) and in active second-participial dialect variants (ollux ~ ollunna ~ olt, ‘been’). Sociolinguistic research conducted between 1970–1990 into dialect development has shed more light on the links between phonological, morphological and syntactical variation, for instance the incongruence of the third-person plural (the use of the singular verb form as opposed to the plural, as in vieraat tulee instead of tulevat, ‘the guests are arriving’). Dialect researchers have also observed that the allegro spoken forms of the verbs olla, tulla, mennä and panna display dialect-specific morphosyntactic restrictions, though at present there is no more specific information regarding the regional variation of these forms.

Research reveals that dialectical spoken forms of the verb olla fall into three distinct morphosyntactical groups. (1) In the most widespread group, shortened forms are possible in the indicative present and perfect, in both affirmative and negative sentences, e.g. oon ‘I am’, oon ollu ‘I have been’ and en oo ‘I am not’, en oo ollu ‘I have not been’, in conditional forms, e.g. oisin ‘I would be’ and oisin ollu ‘I would have been’, and in the imperative, e.g. oo hiljaa ‘be quiet’. (2) The next most widespread distribution of forms includes indicative and imperative forms, but not the conditional. (3) In the smallest of these groups, in addition to imperative forms, these shortened verb forms are used only in the negative indicative, e.g. en oo ‘I am not’ and en oo ollu ‘I have not been’. The same restrictions appear to apply in equal measure to the verbs tulla, mennä and panna.

The most widespread of the above groups belongs to certain Eastern Finnish dialects, while the smallest is specific to a number of dialects in Tavastia. Situated between Eastern Tavastian dialects and Western Savonian dialects, the Savonian dialects of Päijät-Häme form a hybrid of these two different systems: as with the other Tavastian dialects, shortened verb forms are possible in the case of all four verbs, though in other Eastern Finnish dialects the verb tulla is left unaltered. The influence of Tavastian dialects can be seen in, for instance, the shortened vowel in the verb stem o-, tu-, mä- (NB. in Eastern dialects the infinitive form is often männä) and pa-. The Savonian dialects, on the other hand, have contributed to the extensive morphosyntactic system (in group 1). This phenomenon has developed analogously in that a shortened conditional form is possible with all four verbs, i.e. osin ‘I would be’, tusin ‘I would come’, mäsin ‘I would go’, and pasin ‘I would put’, while in other dialects this is only found with the verb olla. Similar conditional forms can also be encountered in certain dialects in the western area of Southern Ostrobothnia (oosin ~ oisin, tuusin, meesin, paasin). These, however, are more the result of simple analogy than of contact between entire declension systems.