Tragedia katharsikseen tähtäävänä toimintana ja dionyysis-apollonisten voimien pariutumisena : Aristoteleen ja Nietzschen tragediakäsityksistä

Abstract

Tämän pro gradu -työn päätarkoituksena on tarkastella Aristoteleen (384‒322 eaa) ja Friedrich Nietzschen (1844‒1900) käsityksiä tragediasta sekä vertailla niitä keskenään. Lisäksi sivuan tragedian kuolemasta käytävää keskustelua pohtimalla näiden kahden ajattelijan kautta sitä, onko tragedia mahdollinen nykypäivän teatterissa. Aristoteleen Runousoppi (n. 330‒320-luku eaa) on länsimaisen draaman klassikkoteos, joka käsittelee tragediaa ennen kaikkea poetiikan näkökulmasta. Sen juonta korostavalla tragedian määritelmällä ja katharsiksen käsitteellä on ollut kauaskantoinen vaikutus. Aristoteleen määritelmän ydin on, että tragedia on esitys loppuunsaatetusta ja kokonaisesta toiminnasta, joka sääliä ja pelkoa herättämällä synnyttää katharsiksen. Mikäli Runousoppia tulkitaan Aristoteleen teleologian näkökulmasta, tragedia tähtää viime kädessä eettiseen päämäärään, joka on eudaimonia eli hyvä elämä. Nietzschen esikoisteos Tragedian synty (1872) on yksi kuuluisimpia tragedian filosofiaa käsitteleviä teoksia, jolla usein perustellaan väite tragedian kuolemasta. Teoksessa Nietzsche tutkii tragedian syntyä ja kehitystä genealogiaa muistuttavalla tavalla. Nietzsche palauttaa tragedian alkuperän käsitepariin dionyysinen ja apolloninen, jotka symboloivat inhimillisen tilan muuttumatonta perusolemusta ja kaksinaisuutta. Taiteessa dionyysinen vertautuu musiikkiin ja apolloninen kuvaan. Dionyysinen huuma ja apolloninen uni ovat vastakkaisia voimia, jotka tarvitsevat silti toisiaan. Nietzsche kuvailee tätä järjestyksen ja kaaoksen vuorovaikutusta tragediassa esimerkiksi dionyysisen viisauden kuvallistukseksi apollonisten taidekeinojen avulla. Apolloninen näennäisyys tekee elämän dionyysisen tulvinnan ylipäätään siedettäväksi. Alkuperäinen tragedia oli luonteeltaan pessimististä, mikä tarkoittaa elämän myöntämistä kaikissa muodoissaan ja siten myös kärsimyksen hyväksymistä. Pessimistinen tragedia kuitenkin kuoli jo antiikin aikana. Syynä oli paitsi Euripideen attikalainen komedia, myös ennen kaikkea sen taustalla vaikuttanut Sokrateen ajattelusta lähtöisin oleva tieteen optimistinen henki. Väite, että Nietzsche julistaisi tragedian kuolemaa, ei kuitenkaan ole täysin perusteltu, sillä Nietzsche pitää tragedian jälleensyntymistä mahdollisena ja jopa välttämättömänä. Vaikka Aristoteleen ja Nietzschen tragediakäsitykset ovat monessa mielessä vastakkaiset, myös yhteisiä piirteitä löytyy. Tragedian kuoleman kannalta tärkein niistä on se, että molempien käsityksen mukaan tragedialla on tietty määriteltävissä oleva olemus tai muoto. Nykydraama ei siten täytä kummankaan vaatimuksia, mikä ei kuitenkaan tarkoita tragedian mahdollisuuden periaatteellista kieltämistä.