Monta ääntä, yksi yhteinen vastaus? : Euroopan unionin ulkopolitiikka Lissabonin sopimuksen jälkeen

Abstract

Tämän Pro gradu -tutkielman tarkoitus on tutkia Euroopan unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa vuonna 2009 voimaan astuneen Lissabonin sopimuksen jälkeen. Tarkastelen erityisesti perussopimuksen nojalla luotua uudenlaista ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan virkaa sekä Euroopan ulkosuhdehallintoa, jonka on tarkoitus toimia unionin ulkopoliittisena virastona korkean edustajan alaisuudessa. Keskityn tutkimuksessani ensimmäiseksi korkeaksi edustajaksi valittuun brittiläiseen poliitikkoon Catherine Ashtoniin ja hänen ajatuksiinsa EU:n roolista maailmassa.

Tutkimuksen tehtävänä on selvittää, miten Euroopan unionin ulkopolitiikka näyttäytyy Lissabonin sopimuksen jälkeen, edellä mainittujen institutionaalisten muutosten valossa. Tarkastelen Ashtonin ja Euroopan ulkosuhdehallinnon kautta, mitä uusi yhtenäinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka tarkoittaa ja kuinka Euroopan unionin tarvetta yhtenäiselle ulkopolitiikalle on perusteltu.

Tutkimuksen aineiston muodostaa Catherine Ashtonin sitaatit, jotka olen poiminut hänen puheistaan. Sitaatit sijoittuvat hänen koko nelivuotisen kauden ajalle. Tutkimuksen rakenne etenee seuraavasti. Paneudun aluksi sitaatteihin, joita analysoimalla pyrin selvittämään Ashtonin ulkopoliittisia ambitioita ja tavoitteita. Seuraavaksi käsittelen tutkimusaineiston avulla korkean edustajan tehtävänkuvaa sekä Euroopan ulkosuhdehallinnon toimintaa Lissabonin sopimuksen puitteissa. Lopuksi hahmottelen EUH:n toimijuuden mahdollisuuksia Euroopan unionissa.

Tutkielman tuloksista voidaan päätellä, että Lissabonin sopimus on suhteellisen selvä määritellessään EU:n yleiset ulkopoliittisen periaatteet ja toiminnan raamit. Käytäntö on silti osoittanut, että ulkopolitiikan hoitoa koskeva työnjako ja eri vastuusuhteet kaipaavat edelleen paljon selkeyttämistä. Huolimatta ulko- ja turvallisuuspolitiikan ylikansallisesta luonteesta on nähtävissä että, varsinaisen yhteisen ulkopolitiikan agendan asettelu on edelleen hyvin pitkälti EU:n jäsenvaltioiden käsissä. Samoin Euroopan ulkosuhdehallinnon poliittisen toimijuuden mahdollisuus on vasta kehittymässä. Sen tulisikin ottaa entistä suurempi johtoasema yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan agendan asettelussa ja toimia itsenäisesti Euroopan unionin diplomaattisena keskuksena.