Sanakirjojen käyttöä pidetään kulttuurissamme perustaitona, jonka odotetaan ja oletetaan sujuvan kaikilta. Todellisuudessa taidot käyttää sanakirjoja – jo oikean sanakirjan valitsemisesta käyttötarkoitukseensa alkaen – voivat olla hyvinkin puutteellisia, eikä sanakirjojen käyttöä yleisesti opeteta koulussa. Kieliopinnoissa sanakirjat nousevat entistä tärkeämmäksi; asianmukaiset käyttötaidot ovat tärkeä osa kaikkien kieliasiantuntijoiden ammattitaitoa eivätkä suinkaan pelkän kielenkääntäjän etuoikeus.
Tässä pro gradu –tutkielmassa perehdytään maisteriopintovaiheen loppupuolella olevien saksan- ja ruotsinopiskelijoiden apuvälineiden käyttöön tekstin tuottamisen yhteydessä. Tutkimuksen tarkoituksena on kartoittaa, millaisissa kielellisissä pulmissa kieltenopiskelijat turvautuvat sanakirjaan, mitä sanakirjoja käytetään missä pulmissa, ja havainnoida opiskelijoiden kykyä löytää tarvitsemansa tiedot. Tämän lisäksi vertaillaan, millaisia eroja saksan- ja ruotsinopiskelijoiden sanakirjan käy
ttötavoissa välillä esiintyy. Käyttötutkimuksen tulokset antavat monenlaista tietoa opintojensa jo lähes päättäneiden kieliasiantuntijoiden sanakirjan käyttötaidoista ja tuovat samalla esiin koulutuksen mahdollisia puutteita, joihin opetushenkilöstön olisi suotavaa tehdä muutoksia.
Leksikografia on kielitieteen osa-alue, jossa tutkitaan sanakirjoja. Tässä tutkimuksessa keskitytään sen haaraan, jossa perehdytään sanakirjan käyttöön, mutta leksikografian tutkimusaiheisiin kuuluvat myös sanakirjojen rakenteen ja valmistamisen tutkiminen sekä leksikografian historia. Saksankielisellä alueella sanakirjatutkimusta on tehnyt runsaasti Herbert Ernst Wiegand, jonka 1998 ilmestyneessä perusteoksessa esiteltyihin teorioihin tämänkin tutkimuksen metodit pitkälti pohjautuvat.
Koehenkilöt rekrytoitiin yliopiston sähköpostilistan kautta. Viisi pääaineopiskelijaa kummastakin kielestä kirjoitti koetilaisuudessa tietokoneella pääainekielellään aineen. Joka kerta turvautuessaan johonkin muuhun apuvälineeseen kuin omaan asiantuntijuuteensa heidän tuli täyttää lyhyt kyselylomake, jossa kysyttiin muun muassa, mitä pulmaa koehenkilö lähti selvittämään, mihin apuvälineeseen hän ensimmäisenä ja tarttui ja miksi. Näiden lomakkeiden lisäksi koehenkilöt täyttivät lopuksi tiivistävän kyselylomakkeen apuvälineiden käytöstä sekä taustakyselyn, jossa selvitettiin mm. sanakirjojen käyttöä koehenkilön kouluaikana. Opiskelijat kirjasivat yhteensä 107 kielellistä pulmaa, joista saksanopiskelijoiden osuus oli hieman ruotsinopiskelijoita suurempi.
Tutkimustuloksista on nähtävissä, että opiskelijat osaavat melko tehokkaasti valita apuvälineitä, jotka tarjoavat heille tarpeellista tietoa pulmatilanteissa, sekä tulkita sanakirja-artikkeleita ym. löydöksiä. Molemmissa kielissä suosituin apuväline oli MOT-sanakirja, johon pääsee käsiksi ko. yliopiston intranetissä. Noin puolet kielellisistä pulmista koski sopivan käännösekvivalentin löytämistä, ja loput tapaukset jaettiin yhteensä seitsemään kategoriaan, joista esimerkkejä ovat mm. varmistautuminen mielessä olleen ilmaisun sopivuudesta tai sanan kieliopillisen suvun selvittäminen. Huomattavimmat erot nähtiin sanojen taivutusta sekä prepositioita koskevissa pulmissa: ruotsinopiskelijat turvautuivat apuvälineisiin saksanopiskelijoita useammin taivutukseen liittyvissä kysymyksissä, kun saksanopiskelijoiden keskuudessa ongelmia syntyi enemmän prepositioista.
Ratkaisuja pulmiin haettiin hyvin erilaisten polkujen kautta, ja koska koehenkilöotanta oli näin pieni, ei ole mahdollista vielä tehdä juurikaan yleistyksiä tiettyjen ratkaisutapojen käytöstä tietynlaisissa ongelmissa. Tutkimuksen on kuitenkin tarkoitus herättää kiinnostusta laajempaan tutkimukseen tällä saralla sekä lisätä tietoisuutta sanakirjan käytön haastavuudesta.
...
