Ajan ja avaruuden käsitteet ovat sekä filosofiaa että fysiikkaa

Abstract

Tässä lehdessä on käyty kiivasta ja provokatiivistakin keskustelua suhteellisuusteoriasta. Edellisessä numerossa Juha Himanka (Tieteessä tapahtuu 3/2014) väittää, että Albert Einsteinin suhteellisuusteoria, erotuksena luonnontieteestä, on yksinomaan filosofiaa. Se ylittää hänen mukaansa luonnontieteen rajat pyrkiessään yleispätevään esitykseen todellisuudesta, ajasta ja avaruudesta. Hän myös pitää sitä fenomenologiseen tieteenkritiikkiinsä vedoten ongelmallisena. Toisaalta Kari Enqvist ja Syksy Räsänen (Tieteessä tapahtuu 3/2014) ovat korostaneet suhteellisuusteorian kiistatonta empiiristä tukea sekä siihen pohjaavan teknologian toimivuutta osoituksena teorian paikkansapitävyydestä. Esitän tässä kirjoitelmassani, että Einsteinin suppean suhteellisuusteorian ajan ja avaruuden käsitteet ovat sekä filosofiaa että fysiikkaa.1 Tässä mielessä edustan välittävää kantaa filosofian ja fysiikan välillä. Suhtaudun kuitenkin Himangan fenomenologiseen tiedekritiikkiin varauksella. Himanka on oikeassa korostaessaan filosofian relevanssia tieteelle, mutta hänen analyysinsä Einsteinin kannoista on tieteen historian näkökulmasta puutteellisesti perusteltu. Hän ei käsittele suhteellisuusteoriaa koskevissa kirjoituksissaan (Tieteessä tapahtuu 3/2013, 3/2014) lainkaan suppean suhteellisuusteorian taustaa 1800-luvun sähkömagnetismissa, vaikka Einsteinin vuoden 1905 alkuperäisjulkaisun keskeinen argumentti koskee liikkuvien kappaleiden sähködynamiikkaa. [Jatkuu, ks. artikkeli]