Itsemäärääminen lasten erityisliikunnassa

Abstract

Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten itsemäärääminen toteutuu lasten erityisliikuntaryhmissä. Tutkimus on Jyväskylässä toteutettu kokonaistutkimus kaupungin järjestämissä peruskouluikäisten lasten ja nuorten erityisliikunnan harrastajaryhmissä. Tutkimuksella on pyritty antamaan ääni erillisiin erityisliikuntaryhmiin osallistuville lapsille. Itsemäärääminen tutkimuskohteena antaa mahdollisuuden lähestyä lapsen kokemusta autonomian, pätevyyden ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden toteutumisesta. Teoreettisena viitekehyksenä on käytetty Ryanin ja Decin (1985) määrittelemää itsemääräämisteoriaa, jonka mukaan itsemääräämisen muodostuessa positiiviseksi voidaan lapsen olettaa osallistuvan ryhmän toimintaan vapaasta tahdostaan ja olevan motivoitunut toimintaan. Jos taas itsemäärääminen muodostuu negatiiviseksi, lapsi kokee toiminnan ulkoa ohjattuna ja osallistuu toimintaan palkkioiden toivossa tai rangaistusten pelossa. Tutkimus toteutettiin kyselylomakkein ja teemahaastatteluin kevään 2013 aikana. Kyselylomakkeilla tavoitettiin 27 vastaajaa, mikä on 47% kokonaisjoukosta. Kyselylomakkeiden perusteella kuusi lasta valikoitiin teemahaastatteluihin. Itsemäärääminen lasten erityisliikuntaryhmissä muodostui ristiriitaiseksi. Autonomia ja pätevyys koettiin hyviksi, mutta sosiaalinen yhteenkuuluvuus riippui ryhmästä. Vaikka lapset ilmoittivat kavereiden merkityksen suureksi omassa ryhmässään, ei silti muiden lasten kanssa juuri oltu tekemisissä. Ristiriitaiseksi koettuun sosiaaliseen yhteenkuuluvuuteen saattavat vaikuttaa erityisliikunnan rakenteelliset tekijät, kuten avustajien suuri rooli erityisliikuntaryhmissä. Kun lapsi työskentelee avustaja parinaan, vuorovaikutus muiden lasten kanssa jää vähäiseksi. Tutkimuksessa haastateltavien vanhemmat nostivat esille vertaistuen merkityksen, jolle ei kuitenkaan aineistosta löytynyt tukea. Yhtenä tutkimuksen johtopäätöksenä nähdään, että vertaistuki saattaa olla tärkeämpää erityislapsen vanhemmalle kuin lapselle itselleen. Lasten sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja kokemusta vertaistuesta voisi olla mahdollista lisätä erityisliikuntaryhmien rakenteellisilla muutoksilla.