Oppilaiden kielelliset virheet ovat luonnollinen osa luokkahuonediskurssia vieraiden kielten oppitunneilla. Opettaja antaa usein korjaavaa palautetta (corrective feedback) oppilaidensa virheisiin, ja parhaassa tapauksessa palaute auttaa oppilaita oppimaan virheistään. Tutkielma pyrkii kartoittamaan erilaisia opettajien käyttämiä keinoja, kun he antavat korjaavaa palautetta oppilaiden puheessa tekemiin virheisiin. Tutkielmassa tarkastellaan myös oppilaiden tapaa reagoida palautteeseen (uptake) ja sitä, onnistuvatko oppilaat korjaamaan alkuperäiset virheensä (repair). Tutkimuksen kohteena on kaksi lukiotason luokkaa ja heidän opettajansa. Aineisto koostuu kahdeksasta englannin tunnista (yhteensä noin 6 tuntia aineistoa). Analysointi tapahtui sekä videokuvattujen ja äänitettyjen nauhojen, että nauhojen pohjalta tehtyjen litteraattien avulla. Aineistosta etsittiin analysoitavaksi sekvenssit, jotka alkoivat oppilaan kielellisellä virheellä, saivat aikaan mahdollisen korjaavan palautteen op
ettajalta ja päättyivät mahdolliseen oppilaan reagointiin.
Tutkielman tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1) Minkälaiset virheet johtavat varmimmin palautteeseen? 2) Minkälaisia korjaavan palautteen keinoja opettajat käyttävät oppilaiden puheessa tekemien virheiden korjaamiseen ja miten nämä eri keinot jakautuvat? 3) Mitkä palautteen keinot aiheuttavat oppilaissa eniten reagointia? 4) Johtavatko jotkin korjaavan palautteen keinot tehokkaammin kielelliseen korjaamiseen kuin toiset?
Tulokset osoittavat opettajien käyttävän moninaisia korjaavan palautteen keinoja. Keinot jaoteltiin kuuteen eri luokkaan, joista osa johdattelee oppilasta itse korjaamaan virheensä ja osa sisältää korjauksen opettajan antamana. Korjaavasta palautteesta 70% koostui tavoista, jotka eivät anna oppilaalle mahdollisuutta itse korjata virhettään. Toisin sanoen opettaja itse korjaa oppilaan tuottaman virheen joko implisiittisesti uudelleen muotoilemalla (recast), eksplisiittisesti osoittamalla ilmauksen virheellisyyden ja korjaamalla sen (explicit correction), tai kääntämällä suomeksi tuotetun ilmauksen englanniksi. Nämä tavat olivat myös tehottomimpia tuottamaan välitöntä reaktiota oppilailta, ja johtivat harvoin kielelliseen korjaamiseen.
Kyse oli tapaustutkimuksesta, joten yleistettäviin tuloksiin tutkielman aineisto on liian suppea. Lisää analysoitavaa aineistoa tarvittaisiin eri luokkatasoilta sekä eri opettajilta pidemmältä aikaväliltä. Oppilaiden välittömän ja ulospäin näkyvän palautteeseen reagoinnin lisäksi tarvittaisiin tutkimusta ”sisäisestä” oppimisesta, jotta voitaisiin saada tuloksia eri palautteenannon keinojen tehokkuudesta kielenoppimisen kannalta.
...
