Viholliskuviin ja viranomaisiin vetoamalla vaiennetut työväentalot : kuinka Pohjois-Savon Lapuan liike sai nimismiehet ja maaherran sulkemaan 59 kommunistista työväentaloa Pohjois-Savossa vuosina 1930-1932

Abstract

Lapuan liikettä on tutkittu jo varsin kattavasti. Kuitenkin liikkeen vaikutus sen ydinalueiden eli Pohjanmaan, Varsinais-Suomen, Etelä-Hämeen ja Pohjois-Uudenmaan ulkopuolella on jäänyt pimentoon. Itä-Suomessa ei näytelty valtakunnallista politiikkaa muovanneen Lapuan liikkeen pääosia eivätkä sen tapahtumat olleet yhtä värikkäitä kuin Etelä-Pohjanmaalla, Helsingin kabineteissa tai Mäntsälässä. Lapuan liikkeen painostuspolitiikka oli kuitenkin siellä poliittisen arjen kannalta kauaskantoisempaa, koska maakunta oli suomalaisen kommunismin ydinalueita. Tätä seikkaa pohjalaisten aatekumppaneiden ei tarvinnut huomioida huomattavasti patrioottisemman ja konservatiivisemman väestön keskellä.Pohjois-Savon Lapuan liike syntyi Pohjanmaan esimerkkien innostamana kytkeytyen kesästä 1930 lähtien Suomen Lukko -nimiseen katto-organisaatioon. Sosiaaliselta taustaltaan Pohjois-Savon lukkolaiset edustivat pitäjien sivistyneistöä: maanviljelys- tai oppikoulujen opettajia, apteekkareita, kirkonmiehiä, liikepankkien johtajia, puunjalostusteollisuuden toimihenkilöitä tai vanhojen manttaalitilojen jälkeläisiä. Koska maalaisliiton Pohjois-Savon piiri vastusti jyrkästi radikalisoituvaan Suomen Lukkoon menoa, järjestön puoluetausta oli puhtaasti kokoomuslainen.Maakunnan Suomen Lukon paikallisosastot tukeutuivat painostuspolitiikassaan kansalaiskokouksiin, joiden silmätikuiksi joutuivat ensin kesäkuussa 1930 kommunistiset kirjapainot ja elokuussa 1930 kommunistiset kunnanvaltuutetut ja työväentalot. Vaikka Etsivän Keskuspoliisin Kuopion alaosaston, joidenkin nimismiesten ja lääninsihteeri Väinö Mielosen mielestä ei ollut välttämätöntä reagoida kansalaiskokousten vaatimuksiin, maaherra valitsi toisin. Muutamien nimismiesten tukemana hän tarttui täysin lukkolaisten retoriikkaan ja suljetutti lopulta kaikki maakunnan työväentalot, joilla oli yhteys Sosialistiseen työväen ja pienviljelijäin vaaliliittoon. Jo tuolloin näytti siltä, että maakunnan työväentalot sulkeutuivat hätävarjelun liioitteluna vailla laillista pohjaa. Laillisuutensa toimenpiteet saivat jälkikäteen muutaman kuukauden päästä vahvistetuissa kommunistilaeissa.Suomen Lukon saavutukset nojautuivat Pohjois-Savossa paljolti siihen rahvaan ja sivistyneistön väliseen asenteiden ja arvojen kuiluun, joka oli leimannut suomalaista maaseutua 1700-luvulta lähtien. Pohjois-Savossa Suomen Lukon arvovalta tukeutui siihen, että sen retoriikka oli samalla julistus monien keskeisten virkamiesten ja etupäässä maaherran aatemaailmasta.Näkyvästä sanaradikalismista ja vastakkainasettelusta huolimatta 1920-luku oli ollut myös hiljaisen sopeutumisen aikaa, jolloin maaseudulla oli jatkettu tuottajuutta vahvistavien yhteenliittymien kuten osuusmeijereiden, puimaosuuskuntien ja osuuskassojen kehittämistä. Niiden sisällä vahvistuivat myös vuoropuheluyhteydet Pohjois-Savon kommunististen ja maalaisliittolaisten pienviljelijöiden välillä. Tämä vuoropuheluyhteys ehkäisi perustavasti sekä SKP:läisen radikaalikommunismin että lukkolaisen etupolitiikka-vastaisuuden etenemistä maakunnassa.

There were 59 of Finland´s 200 communist workers’ halls closed in the region of Northern-Savo in the summer and autumn of 1930. This research explains the process of the closings by the scare–mongering and the use of special powers by the the local chiefs of police and the Governor of the Province of Kuopio. Despite the narrowness of its support in the region of Nortern Savo, right-wing Lapua Movement plunged from a path of preventive measures to constrain communism onto a course which aimed at its complete suppression. The rhetoric of the Lapua Movement was based on the dissemination of images of the Communists as the enemy. In terms of their social background, the Northern Savo members of the Lapua movement represented the local educated classes (teachers, clergymen, chemists and veterinary surgeons), wealthy peasant farmers, white-collar workers in the wood-processing industry and private entrepreneurs. Their attitude to the communist small farmers was marked by conflicts and suspicion. This group had failed to notice how the section of the population that inclined towards communism had in the 1920s come to accept its role as producers in society through the activities of the cooperatives and to express itself politically through its participation in local government. Indeed the 1920s in Northern Savo were a period not just of political confrontation but also of gradual adjustment in which channels of communication between the farmers of the Agrarian League party and their Communist counterparts were opened up. The Agrarians did not see the rank-and-file Communists as the same kind of threat as the radical supportes of the Lapua movement did. However, the Governor was completely taken in by the scare-mongering rhetoric, although the State Police considered that communism had in effect already been suppressed. So in a kind of excess of justifiable defence, the workers’ halls were closed down without any proof of their revolutionary nature having been presented.