Akuuttihypoksiaharjoittelun vaikutukset akklimatisaatioon sekä suorituskykyyn hypoksiakuormituksessa

Abstract

Petri Andersson. Akuuttihypoksiaharjoittelun vaikutukset akklimatisaatioon sekä suorituskykyyn hypoksiakuormituksessa. Liikuntafysiologian Pro Gradu - tutkielma. 2002. Liikuntabiologian laitos. Jyväskylän yliopisto. Matalahappiharjoittelua eli hypoksiaharjoittelua on käytetty kestävyysurheilussa useita vuosia tärkeimpinä päämäärinä joko lisätä elimistön punasolumassaa ja siten hapenkuljetuskapasiteettia tai sopeutua korkealla käytäviä kilpailuja varten parantamalla elimistön toiminnallisia vasteita hypoksiaolosuhteissa. Kuitenkin tutkimustulokset erilaisista hypoksiaharjoittelun strategioista ja niiden hyödyllisyydestä varsinkin merenpinnan tason eli normoksian suorituskykyyn ovat olleet ristiriitaisia. Niinpä tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää akuuttien hypoksiaharjoitteiden mahdollisia vaikutuksia sopeutumiseen eli akklimatisaatioon hypoksiakuormituksessa. Näiden mahdollisten muutosten oletettiin myöskin vaikuttavan positiivisesti hypoksia- ja normoksiasuorituskykyyn. Koehenkilöinä toimi viisi ja kontrolleina kuusi kestävyysurheilijaa (hiihto, suunnistus). Koehenkilöt suorittivat kahden viikon harjoittelujakson, jonka aikana he tekivät kuusi kontrolloitua ja intensiivistä harjoitetta normobaarisessa hypoksiassa. Hengitysilman happiprosentti (FI02) pidettiin harjoitusten aikana 15.5:ssa, joka vastaa 2500 metrin korkeutta merenpinnasta. Kontrolliryhmä suoritti samat harjoitukset normaalioloissa. Alku- ja lopputestit suoritettiin hypoksiassa (FI02 16,5 ~ 1800m) ja normoksiassa. Muu harjoittelu oli laadultaan ainoastaan kevyttä aerobista ylikuormituksen välttämiseksi. Aerobisen suorituskyvyn testissä mitattiin suoritus aika, hengityskaasut, veren laktaatti ja happisaturaatio, anaerobisen suorituskyvyn testissä suoritus ja veren laktaatit. Koeryhmä suoritti harjoitukset hypoksia-alkutestin ja kontrolliryhmä normoksia-alkutestin mukaan määritellyillä harjoitusvauhdeilla. Harjoittelussa kontrolloitiin keskisyke, laktaatit, sekä lisäksi viikon ensimmäisessä ns. kontrolliharjoitteessa happisaturaatio. Tärkein löydös oli, että veren happisaturaatioarvot nousivat koeryhmällä trendinomaisesti hypoksia-alkutestistä lopputestiin. Muutos oli tilastollisesti merkitsevä (p < .05) kuitenkin ainoastaan lopputestin 6. ja 7. minuutilla. Ryhmien välinen saturaatiomuutos oli vastaavasti merkitsevä (p < .05) lopputestin 5. ja 6. minuutilla. Sen lisäksi jo ensimmäisen viikon hypoksiaharjoittelulla saatiin parannusta toisen viikon ensimmäisen harjoitteen happisaturaatioihin, tosin muutos oli tilastollisesti merkitsevä (p < .05) jälleen vain yhdellä kuormalla. Muita muutoksia olivat koeryhmän tilastollisesti merkitsevä (p < .05) normoksiatestin maksimiventilaation lisääntyminen. Tutkimuksen yhteenvetona voidaan todeta, että akuutissa hypoksiassa suoritetut kovatehoiset kestävyysharjoitteet paransivat rasituksenalaista toiminnallista fypoksia-akklimatisaatiota. Tämä akklimatisaatio kävi ilmi happisaturaatiotasojen kohoamisena, joka kertoo parantuneesta hapen sitoutumisesta keuhkoverenkierron tasolla ja siten myöskin paremmasta hapen toimituksesta työskenteleviin kudoksiin. Edellä mainitun perusteella johtopäätöksenä on että näitä tutkimuksen hypoksiaharjoitteita voidaan osittain käyttää korvaamaan oleskelua joko alppimajassa tai vuoristossa valmistauduttaessa korkealla käytäviin kilpailuihin helpottaen siten sekä taloudellisia, fyysisiä että psyykkisiä ongelmatekijöitä. Akuuttihypoksiaharjoittelulla voi olla myös joitakin positiivisia vaikutuksia normoksiassa, kuten esimerkiksi hengityslihasten toiminnan paraneminen ja siten suurempi ventilaatiokapasiteetti maksimikuormituksessa