Pelitehokkuus huipputason koripallossa

Abstract

Silander, J. 2000. Pelitehokkuus huipputason koripallossa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia koripallon pelitehokkuutta pelianalyysiohjelman avulla ja löytää perusteita joukkueiden menestymiselle. Pelitehokkuutta arvioitiin hyökkäys- ja korintekotehokkuuden, puolustustehokkuuden, korintekotilanteiden syntymistavan, puolustajan etäisyydellä heittäjään, hyökkäystavan ja pallonhallintakertojen sekä pelin perustaitojen avulla. Lisäksi selvitettiin koripallo-ottelun aktiivisten ja passiivisten pelivaiheiden määrä ja kesto. Tutkittavina otteluina käytettiin Suomen, Saksan ja Venäjän miesten koripallomaajoukkueiden kolmea keskinäistä ottelua Suomen Koripalloliiton juhlaturnauksessa 27.5-30.5.1999. Koripallosta ei aiemmin ole vastaavanlaista pelianalyysiä tehty, minkä vuoksi tähän tutkimukseen valittiin ja määriteltiin muuttujat siten että niitä voitaisiin käyttää myöhemmissä tutkimuksissa. Ottelut kuvanauhoitettiin videokameralla ja koodattiin tietokoneelle. Tuloksia arvioitaessa joukkueet jaettiin voittajiin ja häviäjiään sekä pelitapahtumia verrattiin otteluittainjajoukkueittain. Tutkimuksen mukaan koripallon aktiivisten ja passiivisten vaiheiden suhde ottelussa on 71/69. Aktiiviset vaiheet ovat kestoltaan lyhyitä, eniten aktiivisia vaiheita esiintyy alle 20 sekunnin jaksoissa. Aktiivisten vaiheiden keskimääräinen kesto oli 34 sekuntia, passiivisten vaiheiden keskimäaräisen keston ollessa 29 sekuntia. Tämän tutkimuksen mukaan voidaan sanoa koripallon olevan peli, jossa lyhytkestoiset suoritukset seuraavat toisiaan epäsäännöllisin väliajoin ja näihin suorituksiin tarvitaan alaktista energiantuottoa, anaerobista glykolyysiä sekä näiden lyhyiden suoritusten toistamiseen läpi ottelun tarvitaan aerobista energiantuottoa. Pelin luonteesta johtuen energialähteiden painotus vaihtelee jaksoittain. Tutkimuksen mukaan voittaneet joukkueet syöttivät ja ottivat palloa haltuun määrällisesti merkitsevästi enemmän sekä syöttöprosentti oli merkitsevästi korkeampi. Voittaneiden joukkueiden heittoprosentti oli kahdeksan ja heittomäärä 17 prosenttia korkeampi. Sekä hyökkäys- että korintekotehokkuus oli voittaneilla joukkueilla korkeampi. Voittaneet joukkueet pystyivät pelaamaan palloa vapaisiin ja korkeaprosenttisiin heittopaikkoihin useammin sekä käyttivät enemmäll nopeata hyökkäystä, vastaavasti hävinneet joukkueet joutuivat ottamaan enemmän haastettuja heittoja. Etenkin vapaat heittopaikat voittaneet joukkueet käyttivät paremmin hyväkseen. Tämän tutkimuksen mukaan paras hyökkäys- ja korintekotehokkuus on nopeissa hyökkäyksissä joten joukkueiden tulisi aina ensin pyrkiä nopeaan hyökkäykseen. Nopeista hyökkäyksistä saatiin myös vapaimmat heittopaikat ja puolustajat joutuivat rikkomaan heittäjään prosentuaalisesti eniten vastustajan nopeiden hyökkäysten seurauksena. Korkein korintekotehokkuus oli tutkimuksen mukaan korin läheltä, leikkaukseen tulleesta syötöstä, sisäänsyötöstä ja hyökkäyslevypallosta. Tutkimuksen mukaan puolustajan etäisyyden heittäjään kasvaessa heittäjän onnistumisprosentti paranee. Vapaimmat korintekopaikat pystyttiin luomaan suoraan syötöstä ja screen-pelien seurauksena. Eniten rikottiin hyökkäyslevypallosta seuranneissa heittoyrityksissä. Tutkimuksen mukaan palloa tulisikin pelata nopean hyökkäyksen seurauksena syöttämällä korin lähellä leikkaav.dle pelaajalle puolustuspaineen ollessa vähäinen.