Keski-ikäisten miesten ja naisten maksimaalisen hapenottokyvyn kehitys puolen vuoden aikana

Abstract

Henriikka Järveläinen. Keski-ikäisten miesten ja naisten maksimaalisen hapenottokyvyn kehitys puolen vuoden aikana. Liikuntafysiologian Pro gradu-tutkielma (liikuntabiologian laitos). Syksy 2004. Jyväskylän yliopisto. Asiasanat: Maksimaalinen hapenottokyky, submaksimaalinen polkupyöräergometritesti, työkyky, keski-ikäiset Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia vaikuttaako testausinterventio 50-vuotiaiden Helsingin kaupungin työntekijöiden maksimaalisen hapenottokyvyn kehitykseen, ja aktivoiko testaukseen osallistuminen liikunnan harrastuneisuuden kasvua. Työhypoteesi tässä tutkimuksessa oli, että testausinterventio aktivoi 50-vuotiaista ihmistä kehittämään maksimaalista hapenottokykyä samalla tavalla molemmilla sukupuolilla. Helsingin kaupungin liikuntapoliittisen ohjelman vuoden 2002 kehittämishankkeeksi otettiin helsinkiläisen, vuonna 1952 syntyneen ikäluokan kestävyyskuntotestaus. Helsinkiläisille järjestettiin maksuton kestävyyskuntotesti vuonna 2002. Keväällä 2003 Helsingin kaupungin liikuntaviraston henkilöstöliikunta tarjosi maksuttoman uusintatestauksen Helsingin kaupungin työntekijöille, jotka osallistuivat kuntotestaukseen vuoden 2002 syys-joulukuussa. Vuonna 2002 kaupungin omia työntekijöitä testattiin yhteensä 159 ja uusintamittauksiin ilmoittautui 76 henkilöä; 60 naista ja 16 miestä. Koehenkilöille tehtiin ensin esimittaukset, joissa mitattiin paino, pituus, rasvaprosentti ja verenpaine ja kyseltiin omista liikuntatottumuksista. Tämän jälkeen koehenkilöt suorittivat Polarin OwnIndex-leposyke -kuntotestin. Polarin testin jälkeen suoritettiin varsinainen submaksimaalinen kuntomittaus Tunturin T-Ware polkupyöräergometritestin avulla. Lopuksi koehenkilö sai henkilökohtaisen palautteen testistä ja liikuntaohjeet. Testit suoritettiin huhti-toukokuussa vuonna 2003. Tilastollisina analyyseinä tutkimuksessa käytettiin SPSS-ohjelmaa, josta käytettiin T-testiä, ANOVAa, Pearsonin korrelaatiomatriisia, ja ristiintaulukointia. Muita menetelmiä olivat regressiokäyrä ja Effect Size-metodi. Tilastollisessa merkitsevyydessä on käytetty vakiintunutta käytäntöä. Tulokset osoittivat, että naisten maksimaalinen hapenottokyky laski vuoteen 2003 mennessä merkitsevästi (p=0,005); arvioidut keskiarvoiset maksimaaliset hapenkulutusarvot olivat vuonna 2002 naisilla 32,1±4,8 ml/kg/min ja vuonna 2003 30,8±4,0 ml/kg/min. Miehillä ei löydetty merkitsevyyttä (p=0,138); tulokset 2002 olivat 38,7±6,0 ml/kg/min ja vuonna 2003 37,6±5,2 ml/kg/min. Polarin kuntotestitulokset erosivat huomattavasti pp-ergometritestituloksista (ero naisilla 8,8 ml/kg/min ja miehillä 2,5 ml/kg/min). Naisilla oli myös MET-yksikön välinen ero merkitsevästi laskenut (p=0,004) ja hapenkulutuksen väliltä löytyi merkitsevä ero (p=0,036). Miehillä ei löydetty tilastollisia merkitsevyyksiä (p=0,135). Maksimaalisissa polkemistehoissa naisilla ero vuoteen 2002 verrattuna oli merkitsevästi laskenut (p=0,029, 2002: 145,4±24,1W ja 2003:140,4±20,0 W), mutta miehillä ei ollut tilastollista merkitsevyyttä (p=0,330, 2002: 230,3±27,0 W ja 2003: 225,5±26,6 W). Naisten ja miesten painoindeksit olivat pysyneet suurin piirtein samalla tasolla koko tutkimuksen ajan. Naisten painoindeksi vuonna 2002 oli 24,2±2,72 ja miesten 26,1±4,60. Rasvaprosenteissa oli suuremmat muutokset (pnaiset=0,828 ja pmiehet<0,001). Miehillä ero oli siis tilastollisesti erittäin merkitsevä. Naiset saivat vuoden 2002 arvokseen 31,6±4,92 % ja miehet 23,0±4,78 % ja vuonna 2003 vastaavat arvot naisilla oli 34,2±4,64 % ja miehillä 25,5±4,72 %. Verenpaineessa naisilla erot olivat tilastollisesti erittäin merkitsevä (p<0,001). Yksilöllisestä liikuntaharrastuksista erityisesti kuntoliikunnan harrastamisella oli merkittävä positiivinen korrelaatio maksimaalisen hapenkulutuksen kanssa. Tämän tutkimuksen tulokset osoittavat, että keski-ikäisten liikuntatottumuksiin ei pystytä vaikuttamaan ainoastaan testausintervention avulla. Lisäksi tulokset osoittivat, että 50-vuotiaat Helsingin kaupungin työntekijänaiset ovat miehiä kiinnostuneempia maksimaalisesta hapenottokyvystään. Lisäksi työn tunteminen rasittavaksi, kuntoliikunnan harrastaminen ja työmatkaan kulunut aika vaikuttavat merkittävästi keski-ikäisten maksimaaliseen hapenottokykyyn.