Politics as activity: praxis, poiēsis, and beyond in the work of Giorgio Agamben

Abstract

The dissertation investigates what politics is as an activity. The background of this exploration is in the classical Greek distinction between <i>praxis</i> and <i>poiēsis</i>, action and production, which still influences the Western understanding of politics. More specifically, and with a focus on late modern and contemporary political thought, the study explores whether political action might transcend this classical framework. This situates the thesis in the context of theoretical debates from the last few decades that address the problematic status of Western politics. Politics has been perceived to be threatened, for instance, by economic rationalities or ethical principles; overall, this literature concerns the process of rethinking and reinvigorating politics of ‘the political.’ This study contributes to these debates by focusing on politics as an activity. In this task, the point of departure is Giorgio Agamben’s claim that his politics of <i>gesture</i> implies a type of activity that is different from both <i>praxis</i> and <i>poiēsis</i>. Exploring this claim in more detail, the dissertation comprises engagements with Agamben’s key interlocutors, Alexandre Kojève and Hannah Arendt, who are approached as paradigmatic examples of poietic and practical conceptions of politics in this study. The main argument of this study is that Agamben’s alternative type of action is best understood as an activity performed on the other two paradigms. Politics is neither <i>praxis</i> nor <i>poiēsis</i> in their pure forms; rather, both types of activity include their other and depend on this alterity. This finding is further interpreted by addressing Agamben’s concept of gesture in the context of the theories of performativity developed by J.L. Austin, Jacques Derrida, and Judith Butler. The study concludes with a discussion of how the findings of this study could be applied beyond the action-production framework, such as in analyses of contemporary forms of identity politics.

Tutkimuksessa analysoidaan, mitä politiikka on aktiviteettina. Kysymyksen lähtökohta on antiikin Kreikasta periytyvä ja länsimaisessa poliittisessa ajattelussa edelleen vaikuttava jako kahteen eri aktiviteettiin, toimintaan (<i>praxis</i>) ja tuottamiseen (<i>poiēsis</i>). Väitöskirjassa tarkastellaan näille vaihtoehtoisen aktiviteetin mahdollisuutta keskittymällä myöhäismoderniin ja nykyaikaiseen poliittiseen teoriaan. Tämä kysymyksenasettelu asettuu viime vuosikymmeninä käytyyn teoreettiseen keskusteluun politiikan ongelmallisesta tilasta. On esimerkiksi esitetty, että taloudelliset tai eettiset periaatteet uhkaavat politiikkaa ja sille ominaisia toimintatapoja. Kyseisen kirjallisuuden yleisluonteinen tehtävä onkin ollut politiikan tai ”poliittisen” uudelleenajattelu ja elävöittäminen. Tutkimus osallistuu tähän keskusteluun rajaamalla tarkastelun politiikkaan aktiviteettina. Analyysi lähtee liikkeelle italialaisfilosofi Giorgio Agambenin muotoilemasta eleen (it. <i>gesto</i>, engl. <i>gesture</i>) käsitteestä, jolla hän viittaa toiminnasta ja tuottamisesta erilliseen poliittisen toiminnan tyyppiin. Väitteen tarkemmassa tarkastelussa analysoidaan Hannah Arendtin ja Alexandre Kojèven poliittista ajattelua. Arendt ja Kojève ovat Agambenin keskeisiä keskustelukumppaneita ja he toimivat tässä tutkimuksessa tyyppiesimerkkeinä toimintaa ja tuottamista korostavista politiikkakäsityksistä. Väitöskirjan keskeinen väite on, että Agambenin vaihtoehtoinen tyyppi on toimintaa, joka kohdistuu kahteen klassiseen aktiviteettiin. Politiikka ei ole puhdasta <i>praxista</i> eikä puhdasta <i>poiēsista</i>, vaan kummatkin sisältävät oman vastakohtansa ja ovat riippuvaisia tästä toiseudesta. Tätä löydöstä vahvistaa eleellisyyden analysointi suhteessa performatiivisuuden käsitteeseen; tässä yhteydessä verrataan Agambenin eleen politiikkaa J.L. Austinin, Jacques Derridan ja Judith Butlerin performatiivisuuden teorioihin. Lopuksi esitetään, että tutkimuksen löydöksiä voi hyödyntää <i>praxis-poiēsis</i>-jaosta irrallisena, esimerkiksi identiteettipolitiikan analyysissä.