Kaavoituksen luontoselvitysten riittävyys ekologisessa kompensaatiossa

Abstract

Luontokato on suuri uhka maapallolle ja se tulisi pysäyttää. Yksi merkittävä luontokatoa hidastava toimintamalli on lieventämishierarkia, jolla pyritään saavuttamaan luontoarvojen kokonaisheikentymättömyys. Lieventämishierarkian mukaan luonnon heikentämistä tulee ensisijaisesti välttää, sitten lieventää ja lopulta kunnostaa luontoarvoja paikan päällä. Jos näillä toimenpiteillä ei saavuteta kokonaisheikentymättömyyttä, voidaan hyödyntää ekologista kompensaatiota. Ekologisella kompensaatiolla tarkoitetaan luontoarvojen hyvittämistä ihmistoiminnasta aiheutuneen luontokadon vuoksi. Onnistunut kompensaatio edellyttää luontotyyppien tilan kartoittamista systemaattisesti, jotta luontohaitta sekä -hyvitys voidaan määrällistää; tämä mahdollistaa myös kompensaatiolaskennan. Ekologinen kompensaatio tulisi ottaa osaksi jokaista maankäyttöprojektia, sillä maankäyttö on luontokadon ajureista merkittävin. Tutkimuksessani perehdyin uuteen ja vanhaan kansalliseen luontoselvitysoppaaseen sekä Espoon ja Keravan kaupunkien luontoselvityksiin. Analysoin, kuinka luontoselvitysoppaissa mainitut sisältövaatimukset toteutuvat luontoselvityksissä, ja sisältävätkö luontoselvitykset riittävästi luontotietoa ekologisen kompensaation menestyksekkääseen toteutukseen. Vertailin myös Espoon kaupungin luomaa luontotyyppien edustavuuden arviointiluokittelua BOOST-tutkimusryhmässä kehitettyyn metsien ekologisen tilan mittaristoon. Tutkimuksessa kävi ilmi, että luontoselvityksissä on runsaasti laadullisia eroja, eivätkä ne sisällä riittävästi tietoa ekologisen kompensaation toteutukseen. Luontoselvitysoppaan sisältövaatimukset eivät myöskään toteudu luontoselvityksissä. Espoon luoma edustavuuden arviointiluokittelu ja BOOST-tutkimusryhmässä kehitetty ekologisen tilan mittaristo ovat hyvin samankaltaisia; ekologista tilaa mitataan molemmissa systemaattisesti. Jotta luontoselvitykset voidaan toteuttaa ekologisen kompensaation kannalta riittävässä mittakaavassa, tulisi luontoselvitysoppaassa olla tiiviit ja selkeät kriteerit ekologisen tilan mittaamiseksi ja luontotiedon keräämiseksi. Tämä tulee ottaa huomioon uutta luontoselvitysopasta laadittaessa.

Biodiversity loss is a great threat to environmental systems worldwide. Biodiversity loss can be tackled in several ways and with many tools, of which one of the most valuable is mitigation hierarchy. Mitigation hierarchy is a four step tool used to reach no net loss or even net positive impact of biodiversity. Mitigation hierarchy consists of avoiding negative effects on the environment, minimizing these effects, and restoring lost values by fixing caused issues on site. If no net loss of biodiversity is not reached through these steps, biodiversity offsetting should be utilized. Biodiversity offsetting is the compensation of human-induced biodiversity loss. Successful biodiversity offsetting requires systematic mapping of habitat types’ ecological condition in order to quantify biodiversity losses and needed offsets. Quantifying also enables offset calculations. Offsetting should be standardized as a tool in every land-use project since land-use is the greatest driver of biodiversity loss. In my research I studied the most recent, as well as the previous, national nature survey guides and two nature surveys from Espoo and Kerava. I analysed these documents to find out if the nature surveys were structured in accordance with the guides’ instructions and if the nature surveys had enough information for a successful execution of biodiversity offsets. I also compared the “habitat type representativeness system” created by the city of Espoo to the “measuring ecological condition of forests” system created by BOOST research group. My research showed that there are several qualitative differences in the nature surveys, and they don’t offer enough information for the execution of biodiversity offsets. The measuring systems created by the city of Espoo and BOOST research group were quite similar; the ecological condition of a given habitat type is measured systemically. To be able to conduct nature surveys in favour of biodiversity offsets in the future it is crucial to have clear and simple criteria for how to measure the ecological condition of a habitat and how to collect correct information from each habitat type. This would enable the implementation of uniform and high-quality nature surveys.