Differentiaalioppiminen salibandyn haltuunoton ja syötön opetusmenetelmänä

Abstract

Tavoitteet liikuntataitojen opetuksessa koostuvat suurelta osin liikuntataitojen oppimisesta. Taitoja on mahdollista opettaa eri tavoin. Oppimistuloksen kannalta tärkeintä on löytää sellainen menetelmä, joka kehittää oppijaa parhaalla tavalla ja tuottaa pysyviä oppimistuloksia. Liikuntataitojen opetus on perinteisesti pohjautunut käsitykseen oppimisen lineaarisuudesta, jossa harjoittelun ja palautteen määrä korreloi oppimisen kanssa. On uskottu, että on olemassa täydellinen suoritustekniikka, johon jokaisen tulee pyrkiä virheitä korjaamalla. Tällä hetkellä ajattelutapa pohjautuu käsitykseen jokaisen oppijan yksilöllisyydestä. Samat harjoitteet ja palautteenantotavat eivät välttämättä toimi kaikille. Runsas vaihtelun määrä on nykytutkimuksen valossa osoittautunut tehokkaaksi keinoksi opettaa motorisia taitoja. Tämän tutkielman tavoitteena on perehtyä yhteen vaihtelua sisältävään opetusmenetelmään, differentiaalioppimiseen ja verrata sitä perinteiseen toistoihin perustuvaan opetusmenetelmään. Tarkoituksena on arvioida, kumman opetusmenetelmän avulla on mahdollista saavuttaa pysyvämpiä oppimistuloksia.

Menetelmänä tässä tutkielmassa oli interventio. Interventiossa 12–14-vuotiaat (N=18) salibandyn pelaajat jaettiin perinteiseen- ja differentiaaliryhmään. Molemmat ryhmät harjoittelivat salibandyn haltuunottoa ja syöttöä. Differentiaaliryhmän opetukseen sovellettiin differentiaalioppimista ja perinteisen ryhmän opetukseen blokkimaista toistoharjoittelua. Harjoittelujakso kesti kolme viikkoa, jonka aikana molemmat ryhmät harjoittelivat kuusi kertaa. Ennen harjoittelua suoritettiin alkutesti, jossa koehenkilön tehtävänä oli ottaa haltuun 10 pomppivaa palloa ja syöttää pallo mahdollisimman tarkasti. Suorituksesta mitattiin aikaa ja syöttötarkkuutta. Sama testi toistettiin harjoittelujakson päätyttyä lopputestinä ja kolme viikkoa lopputestin jälkeen pysyvyystestinä. Lopputestin ja pysyvyystestin väli ei sisältänyt harjoittelua.

Päätulokset tutkielmassa olivat, että differentiaaliryhmän testiin käyttämä aika parani tilastollisesti merkitsevästi enemmän kuin perinteisen ryhmän aika (p=0,040). Ajan parantuessa differentiaaliryhmän syöttötarkkuus parani myös hieman, mutta ei tilastollisesti merkitsevästi. Perinteisen ryhmän ajan parantuessa syöttötarkkuus heikkeni. Perinteisen ryhmän ajan parantuminen korreloi syöttötarkkuuden heikentymisen kanssa (p=0,050). Tämä tukee teoriaa, jonka mukaan differentiaalioppimisen avulla saavutetaan pysyvämpiä oppimistuloksia perinteiseen toistoharjoitteluun verrattuna.

Tutkielman tulokset osoittavat selkeitä viitteitä, että differentiaalioppiminen kehittää salibandyn haltuunottoa ja syöttöä tehokkaammin ja pysyvämmin kuin perinteinen menetelmä. Koehenkilöiden vähäinen määrä ja suuret tasoerot jättivät tutkielman ulkoisen validiteetin kuitenkin matalaksi. Tästä johtuen tämän tutkielman tuloksia ei voida yleistää. Harjoitusmäärät jäivät myös vähäisiksi molempien ryhmien osalta, eivätkä koehenkilöt päässet osallistumaan jokaiselle harjoituskerralla koronarajoitusten takia. Tulevaisuuden valmennuksessa ja liikunnanopetuksessa opetusmenetelmien tulisi kuitenkin sisältää paljon vaihtelua, jotta Suomessa kasvaisi taitavia ja monipuolisia liikkujia.

Objectives in the teaching of movement skills are based on learning. It is possible to teach skills in different ways. The most important thing in learning is to find a method that produces retentive results of learning. The traditional thought of motor learning is based on the notion of the linearity of learning, where the amount of practice and feedback correlates with learning. It has been believed that there is a complete and perfect execution technique which everyone can learn by fixing their movement errors. The modern way of thinking is based on the individuality of each learner. Same exercises and feedback methods doesn’t work for everyone. Current research states that a large amount of variation is an effective way to teach motor skills. The purpose of this study is to compare differential learning with traditional repetitive style. The aim is to assess which teaching method should be used to achieve more permanent learning outcomes.

This study is an intervention research. Floorball players aged 12–14 years (n = 18) were divided into traditional- and differential groups. Both groups practiced receiving and passing floorball. Differential learning was applied to teach the differential group and block-like repetitive practice to teach the traditional group. Training period lasted three weeks, during which both groups practiced six times. Pre-test was performed prior to training, in which the subject was tasked with receiving ten bouncing balls and passing the balls as accurately as possible. Performance time and passing accuracy were measured. The same test was repeated at the end of the training period as a post-test and three weeks after that as a retention test. The interval between the post-test and the retention test did not include training.

The study’s main results were that the performance time of the differential group improved statistically significantly more than the performance time of the traditional group (p = 0.040). Differential group improved accuracy also slightly, but not statistically significantly. When traditional group improved test time, their passing accuracy got worse. The improvement in the test time of the traditional group correlated with the decrease in the passing accuracy (p = 0.050). This supports the theory that differential learning achieves more permanent learning outcomes than the traditional method.

The results of this study show clear indications that differential learning develops receiving and passing the floorball more efficiently and permanently than the traditional method. However, the small number of subjects and large differences in skills left the external validity of the study rather low. Consequently, the results of this study cannot be generalized. Training amounts also remained relatively low for both groups, and subjects were unable to participate in each training session due to covid-19 restrictions. Future of physical education and coaching should include teaching methods that contain a lot of variation in order to increase the number of motorically skilled people in Finland.