Tämä tutkimus keskittyy sekä psykopatiakäsitteen että psykopatian tutkimuksen kehitykseen Suomessa 1970-luvun alusta nykypäivään asti. Ajanjakson valinta perustuu Katariina Parhin vuonna 2018 julkaisemaan väitöskirjaan Born to be deviant: histories of the diagnosis of psychopathy in Finland, joka tarkasteli psykopatiadiagnoosin historiaa Suomessa 1800-luvulta 1960-luvun loppuun. Ennen vuotta 1969 suomalainen psykiatria otti psykopatian määrittelyssä vaikutteita pääosin Saksasta, kun taas nykypäivänä vallalla on Hervey Cleckleyn ja Robert D. Haren kehittämä pohjoisamerikkalainen malli. Tutkimukseni pyrkii hahmottelemaan sekä psykopatian että sen käsitteellisen lähisukulaisen “sosiopatian” vaiheita suomalaisessa psykiatriassa ja oikeuspsykiatriassa viimeisen puolen vuosisadan aikana. Käyn myös läpi merkittävimpien suomalaisten psykopatian tutkijoiden julkaisuja luodakseni ymmärrystä siitä millaista tutkimusta he ovat luoneet ja miksi. Tutkimuksen lopullisena päämääränä on kytkeä 1970-lu
vun alusta nykypäivään ulottuva suomalainen psykopatian historia aiheen laajempiin länsimaalaisiin kehityslinjoihin.
Tutkimukseni lähteet koostuvat viimeisen 50 vuoden aikana julkaistuista suomalaisista psykiatrian ja oikeuspsykiatrian teoksista, psykopatiaa käsittelevistä tutkimuksista ja Duodecim-lehden artikkeleista. Tutkimusmenetelmänä käytän lähilukua, joka tässä yhteydessä ilmenee aineiston tarkkana analysointina ja siitä nousevien havaintojen asettamisena asianmukaiseen historialliseen kontekstiin. Psykopatiakäsitteen kehityksen kohdalla erityisen huomion kohteena olivat ajanjaksot joita määritteli jokin selkeä muutos, kun taas psykopatian tutkimuksen kohdalla ensisijaista oli hahmottaa suomalaisen tutkimuksen asema aiheen laajemmassa kansainvälisessä tutkimuskentässä.
Tiivistetyt tutkimustulokset: Kun Saksasta omaksuttu psykopatian määritelmä menetti asemansa virallisena diagnoosina vuonna 1969, ilmeni suomalaisten psykiatrien keskuudessa halukkuutta omaksua Hervey Cleckleyn amerikkalaista psykopatiamallia mukaileva määritelmä “sosiopatia” -termin alle. 1990-luvulle tultaessa “epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö” kuitenkin syrjäytti myös sosiopatian, ja 2000-luvulle asti sekä psykopatia että sosiopatia nähtiin vanhentuneina termeinä. 2000-luvulla psykopatia teki kuitenkin paluun suomalaiseen psykiatriaan ja oikeuspsykiatriaan pohjoisamerikkalaisen määritelmän mukaisena, sillä empatiakyvyttömien ihmisten kuvaamiseen tarvittiin erillinen termi. Suomalaisen psykopatian tutkimuksen osalta ensimmäinen uusi asiantuntija 1960-luvun jälkeen oli Hervey Cleckleyn amerikkalaiseen malliin keskittynyt Jaana Haapasalo, joka myös toi 1990-luvun alussa Robert D. Haren Psykopatian piirrelistan Suomeen. Haapasalon jälkeen uutta suomalaista tutkimusta psykopatiasta ei ilmestynyt lähes vuosikymmeneen, kunnes Jari Tiihonen ja Markku Eronen julkaisivat ensimmäiset tutkimuksensa. Jari Tiihosesta muovautui Suomen merkittävin psykopatian neurotieteen asiantuntija, kun taas Markku Eronen käytti kirjavampaa kokoelmaa tutkimusmenetelmiä. Molemmat tekivät myös merkittävää tutkimusta naispsykopaateista. Hannu Lauerma oli julkaissut uransa aikana vain muutaman psykopatiaa käsittelevän tutkimuksen, vaikka hän on yksi Suomen kuuluisimmista oikeuspsykiatrian asiantuntijoista. 2010-luvulla psykopatian neurotieteelliset tutkimukset lisääntyivät Suomessa huimasti, mikä voidaan nähdä luonnollisena seurauksena 2000-luvulla tapahtuneesta vastaavasta maailmanlaajuisesta ilmiöstä. Suomalaisten tutkijoiden kiinnostus naispsykopatiaan voidaan nähdä pyrkimyksenä tehdä merkittäviä löytöjä myös kansainvälisellä mittapuulla, sillä kyseinen aihe on suhteellisen alitutkittu verrattuna miespsykopatiaan.
...
