Minulla on asiaa - kuuleeko kukaan? : lasten ja nuorten kohtaaminen ja osallisuus sijaishuollossa

Abstract

Tämän kandidaatintutkielman aiheena oli lasten ja nuorten kohtaaminen ja osallisuus sijaishuollossa. Tutkielman tarkoituksena oli selvittää miten sijaishuoltoon sijoitetut lapset ja nuoret tulivat kohdatuksi sijoituksen aikana ja millaisia kokemuksia sijoitetuilla lapsilla oli osallisuudesta omiin asioihinsa. Tutkielmassa ei selvitetä lapsen kohtaamista ja osallisuutta ennen sijaishuoltoon sijoittamista.

Tutkielma toteutettiin laadullisena tutkimuksena kuvailevaa kirjallisuuskatsausta hyödyntäen. Tutkielman keskeisinä käsitteinä ja teoreettisena viitekehyksenä olivat lastensuojelu, sijaishuolto, osallisuus ja kohtaaminen. Tutkimusaineisto koostui vertaisarvioiduista lähteistä, joista neljä oli englanninkielisiä ja kaksi suomenkielistä artikkelia sekä yksi tutkimusraportti.

Tulokset osoittivat, että lapsen iällä oli merkitystä, kuinka lapsi tulee kohdatuksi ja osalliseksi omiin asioihinsa. Mitä vanhemmasta lapsesta oli kyse, sen tietoisempi hän asioistaan oli. Pienten lasten kohtaamisessa oli erityisisä haasteita kuulemisen, tiedon jakamisen ja osallistamisen suhteen. Merkittävä tulos oli, että sijaishuoltoon sijoittamisen jälkeen lapset ja nuoret kokivat voivansa paremmin vaikuttaa asioihinsa, kuin ennen sijoitusta. Läheisten ihmissuhteiden merkitys koettiin tärkeänä, hyvän ja luottamuksellisen vuorovaikutussuhteen kannalta. Omaan sosiaalityöntekijään saatiin tarvittaessa yhteys puhelimitse tai sähköpostitse, mutta kahdenkeskiset tapaamiset koettiin vähäisinä tai niitä ei ollut lainkaan. Sijaishuoltopaikkojen ja sosiaalityöntekijöiden tiheä vaihtuminen aiheutti ihmissuhteiden katkeamista ja tiedon kulun hidastumista. Tiedon puute oli merkityksellinen nuoren identiteetin ja minäkuvan kehittymisen kannalta ja aiheutti levottomuutta ja hylkäämisen kokemuksia. Osallistaminen ja aikuisten vastuun ottaminen koettiin helpottavana, arkea rauhoittavana ja se sitoutti nuoria tehtyihin päätöksiin. Sen sijaan asiakassuunnitelmapalaverista pois jättäminen koettiin pelottavana ja se onkin selkeä kehittämiskohde.

Tutkielmani tuloksena esitän, etteivät sijaishuoltoon sijoitetut lapset ja nuoret aina tulleet kohdatuiksi, eivätkä he kokeneet olleensa osallisia omiin asioihinsa. Lisäksi johtopäätöksenä nostin esille, että kohtaamiseen ja osallisuuteen liittyen vahvuuksia tulee vaalia ja selkeitä kehittämiskohteita pitäisi pyrkiä muokkaamaan. Lapset ja nuoret toivoivat, että sosiaalityöntekijä olisi aidosti kiinnostunut heidän asioistaan, sekä ottaisi heidän mielipiteensä ja toiveensa huomioon. Toisena toiveena oli tiedon jakaminen lapselle hänen taustoistaan, nykytilastaan ja tulevaisuudestaan.