Kokemuksia elämäntapamuutokseen sitoutumisesta sydäninfarktin jälkeen

Abstract

Sepelvaltimotauti on krooninen pitkäaikaissairaus, jonka aiheuttama sydäninfarkti on yksi johtavista kuolinsyistä, aiheuttaen vuosittain noin yhdeksän miljoonan ihmisen kuoleman ympäri maailmaa. Sekundaaripreventio on tärkeä osa potilaan hoitoa sairastetun sydäninfarktin jälkeen. Potilaan tulee sitoutua lääkehoitoon sekä terveellisiin elämäntapoihin, jotta voitaisiin ehkäistä mahdollisia seuraavia sydäntapahtumia. Tutkielman tavoitteena on tarkastella sydäninfarktin sairastaneiden potilaiden kokemuksia elämäntapamuutokseen sitoutumisesta laadullisen synteesin avulla. Tutkimuskysymyksinä ovat elämäntapamuutokseen sitoutumisen edistävät ja estävät tekijät sydäninfarktin jälkeen.

Kirjallisuuskatsauksen tiedonhaut toteutettiin kolmesta eri tietokannasta. Tutkimukset olivat laadullisin menetelmin tehtyjä, sydäninfarktin sairastaneiden kokemuksia käsitteleviä ja korkeintaan viisi vuotta vanhoja. Tässä tutkielmassa aineistoa tarkasteltiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin menetelmän avulla ja analyysin tuloksista muodostettiin synteesi.

Aineistolähtöisen sisällönanalyysin pohjalta sydäninfarktin sairastaneiden kokemukset edistävistä ja estävistä tekijöistä elämäntapamuutokseen sitoutuessa tiivistyivät neljään pääteemaan. Pääteemat olivat sydänkuntoutus, psykologiset tekijät, fyysiset tekijät sekä läheisten tuki, sosiaaliset suhteet sekä kulttuuriset tekijät. Edistäviä tekijöitä elämäntapamuutoksen sitoutuessa ovat hyvin ja ajallaan järjestetty sydänkuntoutus, psyykkiset tekijät kuten motivaatio, resilienssi sekä optimistisuus, fyysisisiin tekijöihin liittyen minäpystyvyys, positiivinen palaute fyysisestä aktiivisuudesta sekä läheisten tuki kaikissa eri muodoissaan. Estävinä tekijöinä olivat esimerkiksi huoli, kuolemanpelko, masennus ja ahdistus, fyysinen kykenemättömyys sekä läheisten painostus tai ahdistava käytös.

Aiempiin tutkimuksiin peilaten tämä kirjallisuuskatsaus vahvistaa, että sydänpotilaiden kuntoutusta tulisi kehittää tulevaisuudessa potilaiden yksilölliset erot ja tarpeet huomioivaksi. Sydäninfarktin jälkeistä masennusta ja ahdistusta tulisi tunnistaa ja hoitaa tehokkaammin, niiden mahdollisesti ollessa elämäntapamuutokseen sitoutumisen estäviä tekijöitä. Mielenterveyttä tukevat menetelmät ja mahdollinen psykoterapia voi olla tarpeen, jotta masennus- ja ahdistusoireet väistyisivät. Sydänpotilaiden kokemuksia tulisi tutkia jatkossa enemmän laadullisin menetelmin, niitä voitaisiin mahdollisesti hyödyntää esimerkiksi sekundaaripreventiivisiä ohjelmia, sydänkuntoutusta tai interventioita suunnitellessa.