Trauma experiences of the group members and how they are discussed in the Jyväskylä Model

Abstract

Vaikka tutkimukset osoittavat, että parisuhdeväkivallan tekijöillä on usein taustallaan traumaattisia kokemuksia, strukturoituja interventiostrategioita ei kuitenkaan yleensä sisällytetä tekijöiden hoito-ohjelmiin, mikä saattaa rajoittaa ohjelmien tehokkuutta. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, puhuvatko ryhmäläiset mahdollisista traumakokemuksistaan istuntojen aikana, ja jos puhuvat millaisia nämä traumakokemukset ovat ja miten niistä keskustellaan. Aineisto koostuu videoiduista istunnoista, sekä tekijöiden alkuhaastattelulomakkeista. Ryhmäläisiä oli kymmenen ja ohjaajia kolme, joista yksi toimi sijaisena. Tutkimusta väkivaltatyössä käytetyistä terapeuttisista menetelmistä on melko vähän. Sitä miten väkivallan tekijöiden omista traumoista keskustellaan väkivallan tekijöille suunnatuissa ohjelmissa ei ole nähtävästi aiemmin tutkittu. Traumakokemuksista käytiin ryhmässä keskustelua ja ryhmäläiset puhuivat paljon lapsuuden traumakokemuksistaan, sekä myös aikuisuudessa koetuista traumoista. Ryhmän ohjaajat joko keskittyivät ryhmäläisen tuottamaan traumapuheeseen tai sivuuttivat sen. Ohjaajat käyttivät perinteisiä terapeuttisia menetelmiä keskittyessään ryhmäläisten traumapuheeseen. Tämän lisäksi he käyttivät apunaan huumoria, sekä toivat esille väkivallan tekijän vastuuta ja pyrkivät varmistamaan, että ryhmäläisellä oli saatavillaan tukea myös ryhmän ulkopuolella. Ohjaajat kyselivät aktiivisesti ja pyrkivät antamaan kaikille mahdollisuuden puhua. Kun ohjaajat sivuuttivat traumapuheen ja sen sijaan ohjasivat keskustelua muihin aiheisiin, ryhmäläiset yleensä vaihtoivat ohjaajan aloitteesta puheenaihetta.

Despite the many findings that indicate that perpetrators of domestic abuse often have traumatic experiences, structured and specific intervention strategies of the trauma aspect aren't usually targeted into IPV treatment programs for perpetrators. Not including these strategies might limit the effectiveness of these treatments. The aim of this study is to determine whether or not the perpetrators talk about their possible traumatic experiences in the Jyväskylä Model and if they do, what kind of experiences they have and how these topics are discussed. We used videotaped therapy sessions and questionnaires for perpetrators as our data. The group consisted of ten participants and three facilitators, one of which served as a substitute. There are very few studies targeted at the therapeutic interventions used in violent behavior treatment programs and few studies of how the traumatic experiences of the perpetrators are discussed by both the perpetrators and the facilitators. The group members had many adverse childhood experiences as well as some adulthood traumas and these traumatic events were discussed in the group program. The facilitators either focused on the trauma issue or ignored it. When focusing on the trauma topic the facilitators used the traditional methods which can be seen in many different therapeutic interventions. Other ways to focus on the trauma issue were bringing forth the responsibility of the group member, asking questions about the support network of the group member, and the use of humor. When facilitators ignored the trauma talk by leading the conversation to other topics the group members usually followed the facilitators lead. When focusing on the trauma topic the group members usually continued talking about their traumatic experiences.